maanantai 29. heinäkuuta 2013

Autuaat aamut eli täyttä elämää Kortelahdessa

Yrjö-kukko huolehtii aamuisesta herätyksestä hieman liiankin tunnollisesti. Se tuntuu rakastavan omaa ääntään, mutta totta puhuen sen isän Taiston kieunta oli paljon soinnukkaampaa.
Aamupalaverissa  Hilla, lampaat, kanat ja Pipari.
Mansi
Minun uskolliset uimavalvojani koirien ja Hillan lisäksi.
Tuvassa tuoksuu aamukahvi. Yrjö ja kanatkin taisivat haistaa sen.
Kahvin jälkeen hoidan Liinun ja pennut.
Aamupesut
Isoäiti Hillakin on saanut tutustua lapsenlapsiinsa.
Kohta syntyy pikkutätejä ja -enoja Liinun pennuille.
Hilla ottaa iisisti ja antaa kanojen touhottaa.

Kanaemoilla onkin huolta kerrakseen, kun on pikkutipuja vahdittavana. Viisi tipua saavat superhoidon, koska niillä on neljä emoa.
Isiä sentään vain yksi.

Sitten päivänokosille.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Lampaiden iltavilli ja muita kuvakuulumisia

Lampaat viihtyvät Kolin Tukulassa. Ne ovat tehokkaasti raivanneet maisemaa Kortelahden rantapellolla. Syömistä onneksi vielä riittää.
Alma on varsinainen matroona.
Ilona on kaunotar.
Karitsat Ihme, Dulle ja Doff ovat todellisia villakkoja, jotka järjestävät joka ilta hurjan iltavillin.

Olen mukana ensi viikonloppun Kolin kuvaviikonlopussa. Lauanataina on aiheena maatiaiset ja luonnon eläimet. Kerron kokemuksiani eläinten kuvaamisesta ja näytän tuoreita kuviani maatiaisista ja myös luonnoneläimistä kuten ahmasta, karhusta, sudesta, telkästä ja kyystä klo 14 luontokeskus Ukossa. Esityksenni nimi on
 
Kyystä kyyttöihin


Kuvaviikonlopusta tarkemmin
 Kolin kuvaviikonloppu

Tervetuloa!

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Maatiaiskissan kasvatus on vaikeaa ja ristiriitaista


Minulla on kaksi upeaa maatiaiskissaa Hilla ja sen tytär Liinu. Ne ovat seurallisia, älykkäitä, toimeliaita ja terveitä. 

Kun muutin keväällä 2009 Kortelahteen ilman kissaa, alkoivat hiiret hyppiä pöydillä. Syksyllä Hilla-pentu pyydysti ensimmäiset jyrsijät jo kolmikuisena. Hiiristä ei ole ollut riesaa sen jälkeen. Myös kanalan rehuhuoneen hiiritilanne on pysynyt aisoissa, kun kissat käyvät  siellä saalistamassa. 
Minulla kissat ovat vapaina, mutta yritän kontrolloida niiden ulkoilua lintujen takia.
Tämä onkin ensimmäinen eteen tullut ristiriita kissojen pidossa. Miten linnut ja saalistajakissat voivat elää samassa pihapiirissä? Keväisin ja kesällä pikkupoikasaikaan voi yrittää pitää kissoja enemmän sisäkissoina. Kulkunen kaulassa ehkä varoittaa lintuja. Nykyään on kehitetty muitakin kaulureita, jotka estävät saalistuksen. Mutta tallikissoilla ja navettakissoilla ei tietenkään tällaisia voi pitää.
Niinpä olen päätynyt omissa periaatteissani seuraavaan kompromissiin:
Jos kissa toimii maatilalla tuholaistorjujana, sen vapaana pitäminen puoltaa paikkaansa.
Jos kissat ovat pelkästään lemmikkejä, niin  mielestäni ainakin taajama-alueella niitä pitäisi ulkoilluttaa  valjaissa tai rakentaa niille ulkoaitaus. 
Suomalainen maatiaiskissa on kehittynyt vuosisatojen aikana pohjoisiin olosuhteisiin sopivaksi. Sen ulkomuoto on yksinkertaisen ja tarkoituksenmukaisen kaunis ilman liioittelua. Se on säästynyt ihmisen turhamaisuudesta johtuvasta ulkomuotojalostukselta. Sen turkki on helppohoitoinen. Sillä on ollut tärkeä tehtävä tuholaisten torjujana. Nykyään tärkein tehtävä on lemmikkinä ja hoivakissana toimiminen.
Ymmärrän eläinsuojelijoiden tiukan kannan, että lemmikkikissat pitää steriloida ja kastroida mahdollisimman nuorena. Näin estetään ei-toivottujen  ja villikissapentujen syntyminen. Mutta niin kuin  elämässä yleensäkin ei tässäkään saisi olla liian ehdoton. Jos kaikki maatiaisuroskissat kastroidaan, ei meillä kohta ole maatiaiskissoja, vaan korkeintaan sekarotuisia kissoja, joissa on suomalaista maatiaista. Toivoisinkin, että löytyisi kissaharrastajia, jotka pyrkisivät säilyttämään maatiaiskissoja.
Hilla on saanut kaksi suunniteltua pentuetta. Voin sanoa, että maatiaiskissan kasvattaminen on todella vaikeaa, koska on lähes mahdoton löytää leikkaamattomia kolleja.
Tarkoitukseni oli tehdä Hillalla ja sen tyttärellä Liinulla vielä pennut tänä vuonna ja sen jälkeen steriloida molemmat. Seuraava tarina kertoo, miten vaikeaa se on eli ei sujunut kuin Strömsöössä.

Liinu on puolitoistavuotias, ystävällinen kissaneito, joka tulee hyvin juttuun ihmisten, koirien ja  kanojen kanssa. Se on myös pennusta pitäen oppinut valokuvamalliksi. Emänsä Hillan tavoin se seuraa minua ja koiria mielellään lenkeillä lähimaastossa.
Ystäväni Pike otti syksyllä Hillan leikatun pojan Liinuksen kaveriksi Jaska-kollipojan, josta oli tarkoitus kasvattaa sulhanen Hillalle ja Liinulle.
Jaska on kiltti ja erityisen ihmisrakas kollipoika. Se vietti kevättalvella ja keväällä useita viikkoja Kortelahdessa tyttöjen seurassa. Jaska on sisäkissa.
Jaska harjoitteli kollipojan hommia, mutta tyttöjen kiimat tulivat aina uudelleen kolmen viikon välein eli tulosta ei syntynyt. Hilla ja Jaska tulivat paremmin juttuun keskenään. Liinu ei selvästikään pitänyt Jaskaa elämänsä kollina. 
Sitten kesäkuun ensimmäisenä, kun Hillalla oli kiima, näin pihalla Hillan värisen hieman pitkäkarvaisemman kollin liehakoivan Hillaa. Koko Kortelahdessa asumiseni aikana eli neljään vuoteen ei irtokolleja ollut pihalla vieraillut, vaikka talossa on leikkaamattomia tyttökissoja. Mutta nyt taisi Jaska jäädä nuolemaan tassujaan. 
Samoihin aikoihin Liinu katosi. Ystäväni Virpin avulla sain selville, että se luurailee parin kilometrin päässä eräässä maalaistalossa. Kävin etsinässä Liinua monet kerrat, mutta sitä ei näkynyt. Ihmettelin, että kuinka kissa , joka oli aina pysynyt omalla reviirillään, oli noin häipynyt ja villiintynyt. Talonväki oli anatnut sille kalaa ja muuta ruokaa, mutta Liinu ei kuulemma tullut silitettäväksi. Laskin, että Liinu on saatava kiinni ennen heinäkuun loppua, koska oli vaarana, että sekin olisi kantava. 
Lopulta Virpi näki sen erään toisen lähellä olevan tilan pihalla. Kiirehdin paikalle. Näin Liinun. Houkuttelin sen ruualla lähelleni. Se oli selvästi nälkäinen. Sain varovasti silittää, mutta heti, kun yritin ottaa sen kiinni, Liinu livahti tiehensä. 
Liinun olemukseen ja katseeseen oli tullut jotain villiä. Aavistin, ettei se antaisi kiinni. Hankin paikalliselta metsästäjältä supiloukun. Lopulta onnistuimme. Kotona tutkin Liinun ja huomasin sen nisistä, että se imettää. Läksimme Virpin kanssa etsimään heti pentuja. Talossa oli monia latoja, riihi, puimala, navetta ja aittoja. Tuntui, että olemme etsimässä neulaa heinäsuovasta. Kolusimme ensin navetan ylisen. Seuraavaksi siirryimme puimalaan, koska Liinun oli nähty liikkuvan sen lähistöllä. Sielleä oli vanha heinäkasa ja sen keskellä kolo. Laitoin käteni koloon ja tunsin jotain lämmintä ja pehmeää. 
Kissanpennut ovat noin kaksiviikkoisia ja niiden silmät ovat jo auki. Kaikkiaan viisi pentua, joista yksi poika. Kaikki väriltään punavalkoisia, punaisia ja ehkä joku kermanvärinen. Oli mukava huomata, että heti kotiuduttuaan Liinu oli sama entinen kotikissa, joka puski ja kehräsi koirat, emonsa ja minut. Virpille kiitos isosta avusta Liinun ja pentujen löytymisessä!
Kasvatan kissanpennut kotioloissa, madotan ja totutan ihmisten lisäksi koiriin, kanoihin ja lampaisiin. Luovutan ne noin kolmen kuukauden ikäisenä eli lokakuun puolessa välissä. Pennuista otan hoitomaksuna 120 e pennulta.
Hillan aiemmista pennuista on kehittynyt rakasettuja kotikissoja. Osa elää sisäkissoina kaupungeissa tai taajamissa, aika moni koirien kavereina, yksi perhekodin terapiakissana ja muutama vapaana maalaiskissana. Kaikki ovat hyvin ihmisrakkaita ja tuovat paljon iloa ihmistensä elämään. Joskus tietysti huolta ja murhettakin niin kuin tämäkin tarina osoittaa. Liinu ja Hilla leikataan heti  pentujen lähdettyä eli nämä ovat Kortelahden viimeset pennut. Hillan pentujen odotetaan syntyvän reilun viikon päästä. Vilkas kissasyksy siis odotettavissa.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Hornöyan lintusaarella

Varangin vuonon pohjoispäässä Vuoreijan eli Vardön kaunpungin edustalla on Hornöyan lintusaari. Siellä asustaa noin 40 000 lintua. Saarelle on laivakuljetus.





Lunnit eivät aristelleet ihmisiä.


Ruokki

Karimetso

Etelänkiisla


Pikkukajavat pesivät äkkijyrkillä kallioseinämillä.


Matkalla pohjoiseen


Kaksi naista ja kolme koiraa matkalla pohjoiseen.
 Kolarista Hetan kautta Kaarasjoelle ja sieltä Tenoa seuraillen kohti Jäämerta.

Kautokeinossa pysähdyimme hetkeksi Pilvipolun porokoirien juurille, kanatemo Cikin kotikonnuille. Seitsemän vuotta sitten heitin Cikin tuhkat Kautokeino-jokeen.  Cikin syntymäkoti näkyy taustalla. 
Cikin tuhkat  2006
Nyt mukana oli Cikin tyttärentyttärentytär Mansi,  tyttärenpoika Aihki ja Aihkin tyttärenpoika Raiku. Kuvan on ottanut Leena Koski.
Ensimmäinen etappi Norjassa Jäämeren rannalla oli Pykeijan kylä Varangin vuonon etelärannalla.
Ravintolan kokki sai tuoreen lastin jättirapuja. Me söimme päivän kala-annoksen.
 Pykeijan hautausmaa on ainoa karvaisen sinilatvan esiintymisalue Skandinaviassa.



Pohjolan yöttömässä yössä ei voinut nähdä auringonlaskuja ja nousuja, mutta aurinko, pilvet ja meri loivat alati vaihtuvia maisemia.

 Pykeijasta jatkoimme Varangin vuonon pohjoisrannalle Vesisaareen ( Vadsö), Ekkeröhön ja Vuoreijaan (Vardö)

 Ekkerön kirkon kivimuurin meriharakka
 Matkalla näimme vähän poroja,  paljon lampaita, Jäämeren hiakkarantoja
ja viehättäviä pikkukyliä.
Vuoreijan lintusaari Hornöya oli elämys. Siitä laitan erillisen kuvasarjan. 
Suomeen palasimme Utsjoen kautta.
Utsjoen kirkko ja vanhat kirkkotuvat.