keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Unohtumattomia hetkiä ystävän kanssa

Tänä vuonna kevät tulee viipyillen. Käränkä on vielä jäässä.

Kymmenes kevät Kolilla on surumielinen. Ensin surin omaa ikääntymistäni. Ei ole mukava täyttää 70 vuotta. Elämä antoi minulle kuitenkin vakavan muistutuksen. Hyvä ystäväni Pike ei kerinnyt täyttää edes 50 vuotta, kun hän menehtyi rankkaan sairauteen. Minä olen sentään saanut elää 70-vuotiaaksi suhteellisen terveenä.


Piken kanssa kävin ensimmäisen kerran katsomassa Kortelahtea kevättalvella 2009. Ihastuimme molemmat. Huhtikuun alussa muutin Loma-Kolille.


Samoihin aikoihin Pike sairastui ensimmäisen kerran  rintasyöpään. Aina kun hän rankkojen hoitojen välillä jaksoi, retkeilimme yhdessä Kolilla. Pikellä oli vahva usko selviytymiseen. Luonto antoi voimaa.


Yhdessä valloitimme Kolin huiput ja myöhemmin myös Kuusamon ja Paanajärven taigametsät, tunturit ja kosket.

Pike Paanajärven Kivakkatunturilla

Pike oli aina innokkaana auttamassa Kortelahden töissä.


Yhdessä haimme maatiaiskanat Kolin Kiekaukseen. Pike  haaveili omasta kanalasta, mutta koska se ei ollut mahdollista, hänellä oli oma  nimikkokana Hertta  Kortelahden parvessa.

Havukka-ahon kukkivat niityt ja Pike Saiman ja Mansin kanssa

Aikanaan ystävystyimme, kun Pike otti minulta koiranpennun, Mustikan. Koirat ja kissat olivat yhteinen harrastuksemme. Piken viimeisten vuosien elämään toivat tärkeää sisältöä maatiaiskissat Liinus ja Jaska sekä Saima-lapinporokoira. Tytär Oona huolehtii nyt Piken kotieläimistä.


Suru sydämessä etsin kuvia yhteisitä elämyksistämme ja retkistämme.  Muistojen polut ovat kuitenkin iloisia.


Muisto Piken valoisasta hymystä ja aidosta innostuksesta lohduttaa. Piken tyttärelle Oonalle ja muille läheisille toivon jaksamista ja lohtua. Oona kirjoitti, että äiti oli täynnä valoa ja rakkautta. Sitä valoa ja rakkautta Pikeltä loistaa  meille edelleenkin.






tiistai 17. huhtikuuta 2018

Kesä ei tule ilman kukkoa




Kortelahden kesään on aina kuulunut kukko. Ensin oli Taisto  ja sitten oli Yrjö.


Viime kesänä ei vanhasta kaartista ollut jäljellä kuin kolme kanaa ja Yrjö.


Syksyllä oli enää kaksi kanaa ja kukko.


Yrjö löytyi kuolleena helmikuussa. Oli kupsahtanut orrelta alas. Yrjö hoiti kunniakkaasti kukon hommia viisi vuotta.

Muutman viikon tuumin, että lopettaisinko kananpidon kesän jälkeen. Sitten yritin kuvitella Kortelahden kesää ilman kukon kieuntaa. Ei, ei tule kesä, jos ei tule kukkoa.


Ajelin ystäväni Annen kanssa kevätsumuista tietä Pielisen toiselle puolelle Vuonislahdelle. Meillä oli ajo-ohjeena, että Seitsemän Kurvin suoran kohdalta käännytään oikealle.


Sieltä Jaskasen kauniista pihapiiristä löytyi kukko poikineen!


Oli mistä valita. En ottanut ylinnä keikkuvia, joita arvelin pomoiksi. Otin toisen kerroksen porukasta. Saa nähdä, sainko kiltin kukon.






Uudessa kodissa kukko tuli reippaasti laatikosta, katseli vähän ympärilleen


ja hypähti orrelle kanojen luo. Kaikki vaikuttivat tyytyväiseltä. Mutta mikä kukolle nimeksi?
P.S. Jos olette komeaa kukkoa vaille, niitä löytyy Jaskasilta. Kaikki ovat hornionkantaa.
Ja jos haaveilet kesäkanoista, kannattaa perehtyä aiheeseen lukemalla kirja Omat kanat, omat munat, pihakanalan perustaminen

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Mansin ja Rannun pojat lapinporokoirarekisteriin

Iloiset uutiset Pilvipoluilta jatkuvat


Jero sai viralliseksi nimekseen Pilvipolun Velho-Luuhki 


Kun Mansi hyväksyttiin lapinporokoirarotuun, pääsivät myös sen ensimmäiset pennut rotuun. Tämän pentueen tein 2015 varmistaakseni Mansin suvun jatkumisen. Isänä pentueessa oli Näkkälän Rannu, joka hyväksyttiin rotuun 2017. Nyt Mansin ja Rannun pojat ovat kolmivuotiaita ja nekin saavat nyt rekisteripaperit.


Tilko eli virallisemmin Pilvipolun Velho-Tilko tapasi emonsa Mansin  poroaidalla. Tilko palkittiin edellisenä vuonna kunniapalkinolla poropaimennuskokeessa. Nyt emo suoritti saman kokeen ja paimennustyyli oli hyvin samanlainen. 

Aikanaan nimesin pentueen Historia-pentueeksi, koska sukutauluun sisältyy paljon porokoirien historiaa. Pennut saivat nimensä maineikkaiden saamelaisten porokoirien mukaan, jotka löytyvät niiden sukutaulusta.
Tätä pentuetta ei olisi syntynyt ilman yhteistyötä edesmenneen FL Aila Korhosen kanssa. Aila tarjosi minulle siitokseen kasvattinsa Tilkon. Ilman Aila Korhosen perusteellista työtä meillä ei myöskään olisi nykyisenlaista lapinporokoiraa. Hän vaikutti hyvin ratkaisevasti 1970-luvun alussa omalla kasvatustyöllään ja perusteellisella tutkijanasenteellaan, että lapinporokoira säilyi aitona porokoirien jälkeläisenä. Hän esimerkiksi erotteli silloisesta lapinporokoirarekisteristä kukonharjulaiset, joiden taustat olivat epäselvät. Aila itse kasvatti 70-luvulla lapinporokoiria kennelnimellä Velho.  Aila oli toinen Porokoiratutkimuksen (1974-84) tekijöistä. Minulle oli hyvin antoisaa ja merkittävää tutustua Ailaan ja tehdä hänen kanssaan yhteistyötä vuosituhannen vaihteessa. Merkittävin yhteistyöprojekti Tilkon jälkeläisten lisäksi oli  Porokoiran Tarina, joka julkaistiin Koiramme-lehdessä 3/2001. Sieltä voi lukea tarkemmin myös Aila Korhosen osuudesta porokoirien historiaan.

Porokoiran tarina
Aila kertoi Tilkon isästä Sahfista, että se teki elämäntyönsä Muonion paliskunnassa. Useammankin lausunnon perusteella oli palkisen paras porokoira monet vuodet. Aila halusi sen siitokseen, koska se oli todella viehko ja älykäs.  Taempana sukutaulussa oleva Tilkku Raittijärveltä oli myös varsin maineikas porokoira ja hyvä periyttäjä. Yhteenvetona Aila toteaa omista kasvateistaan, että tässä on syntynyt useita sukupolvia koiria alkaen kuudesta koirasta: kanta-Pikestä, Jehusta, Karhu-Mustista, Tilkusta, Luuhkista ja Runnesta. Jehu oli työkoira. Karhu-Mustia ei paljon porotyössä käytetty eikä Runneakaan. Tilko ja Luuhki  olivat ykkösluokan maatiaistyökoiria. Ailan mukaan niiden jälkeläisissä on viisitoista todella kovan luokan työkoiraa. Porokoiratutkimuksessa siitosvalinnan ainoa peruste oli osoitettu ansioituminen porotyössä. Nartulla se tarkoitti, että pentueveli osoitti kykynsä työssä. Narttupennut jäivät etelään sijoitukseen ja siitokseen.
Näma maineikkaat koirat, jotka ovat siis Mansin suvussa, olivat myös Ailan oman kasvatustyön perusta Velho-kennelissä. Siksi haluan kunnioittaa Aila Korhosen muistoa, liittämällä Velho-nimen Historiapentujen nimeen.
Mansin ja Runnen jälkeläiset saavat virallisiksi nimikseen:
Pilvipolun Velho-Sahfi, Pilvipolun Velho-Tilko, Pilvipolun Velho-Pilkki, Pilvipolun Velho-Luuhki ja Pilvipolun Velho-Runne.


Pojat ovat nyt kolmivuotiaita,  terveystutkimuksia on jo suoritettu. Silmät tarkasrtettu kolmelta ja kaikilla ok. Luonteet ovat reippaita  ja pojat  tulevat  hyvin juttuun myös muiden urosten kanssa.



Mansi ja pojat koiranetissä
Täältä löytyy kuvia kaksivuotiaista Velho-pojista
Koira, joka vaeltaa kanssasi



maanantai 9. huhtikuuta 2018

Kuinka kaunis porokoirani onkaan työssään



Pitkä viikonloppu aurinkoisessa Lapin varhaiskeväässä Urakkapuljun erotusaidalla Kittilässä on takanapäin. Mieli on onnellinen ja kiitollinen. Poropaimennuskoe ja kilpailu sujuivat hienosti. Kilpailussa oli paljon tasokkaita koiria. Minä näen tässä sen pitkän kehityskaaren, joka alkoi joskus 1995:n vaiheilla, kun Porokoirakerhon poropaimennuskoetta alettiin kehittämään. Siihen on tarvittu hyvin monen ihmisen, koiran ja poronkin panosta. Kunnia niille kaikille, jotka ovat olleet mukana. Virheistä on opittu, onnistumiset ovat kannustaneet eteenpäin. Ilman koiria ja niiden upeita suorituksia emme olisi tässä.
Paimensukuinen lapinkoirani Pilvipolun Lilli sai minut innostumaan ensimmäisessä poropaimennuskisassa Utajärvellä. Monta mieleenpainuvaa koiraa kohtasin ja vein itsekin kokeeseen. Kautokeinosta kotoisin oleva rotuunotettu lapinporokoirani Cikki vakuutti minut siitä, että poromiesten kertomukset entisten porokoirien taidoista eivät olleet pelkkää tarinaa. Tänä vuonna osallistuin pitkästä aikaa kokeeseen koiralla, joka on näiden molempien jälkeläinen. Sen lisäksi suvussa on monta vanhaa legendaa kuten Joonas Pudaksen Sahfi Muonion paliskunnasta, Juuso Iiskon Tilkku (Tilhku) Raittijärveltä ja Iresa Jytäjoonas eli Joksa Lemmenjoelta.

.
Mansi edusti kunniakkaasti sukuaan.  Meikäläinen ei oikein pysynyt koiran vauhdissa. Kokeessa on porojen turvallisuuden takia liina koiran perässä.  Kun sain luvan päästää liinan käsistäni, Mansikin pääsi paremmin näyttämään taitojaan. Mansi olisi varmasti totellut ilman liinaakin. 

Koiran kiinnostus parttioon: Koira on kiinnostunut ja tasapainoinen

Koiran asenne ja olemus  tasapainoinen, valpas ja rauhallinen





Koira keskittyy tarkkailemaan parttiota sopivasti.

Joko kaikki tuli?

Koira haukkuu sopivasti.

Pyrkii pitämään parttion koossa.

Työskentelee sopivasti liikkumalla. Sopeuttaa voimankäyttöä parttiota kohtaan melko sopivasti.

Koiralla on hyvä laumanluku.

Koiran hallittavuus, kontakti ohjaajaan: Hallinnassa, valpas. Minua moitittiin liiallisesta ohjauksesta, josta koira paineistuu. Koiraan saisi luottaa enemmän. Myönnän virheeni.  Onneksi Mansilla on reilu asenne sekä paimennettavia että minua kohtaan. (kuva Tytti Tuominen)

 Katso koirani silmiä,

 katso korvia,

katso häntää



 Koira on onnellinen työssään!

Kiitos Laura Okkerille, että kuvasit ahkerasti  ja taitavasti kamerallani niin, että voin näin jälkeenpäin nautiskella tunnelmasta ja koirani kauniista paimennuksesta


maanantai 2. huhtikuuta 2018

Iloinen pääsiäispaimennus



Vierailimme pääsiäislauantaina Pohjolan ahvenanmaanlammastilalla Kerimäellä. Riitta Lumiluoto kasvattaa myös islanninlammaskoiria ja hänen lampaansa ovat hyvin tottuneet haukkuviin paimenkoiriin. Niinpä saimme myös vähän kokeilla paimennusta ja herätellä porokoirasukuisten koiriemme paimennusvaistoja. Mukana olivat sisarukset Unna ja Rannu, Mansi sekä Rannun poika Viima.


Nämä joutilaat mammat pitivät kovasti ihmisistä. Tunne oli kyllä molemminpuolinen. Seuraavat kuvat ovat Paula Holopaisen ottamia.


Tarkoitus on viedä lampaat suurempaan aitaukseen. Pyysin Unnaa odottamaan, että saan aukaistua portin.


Vähän Unnaa jännitti vieraat lampaat. Innolla se kuitenkin alkoi hommiin.







Yksi uuhi kokeili, että onko pakko mennä.


Unnalle tämä on jo tuttua hommaa. Hyvin se painostaa lampaita haukulla ja pitää lampaisiin koko ajan kohteliaan välimatkan.


Viima tapasi lampaita ensimmäistä kertaa. Viima on paimensukuisen lapinkoiran Virkun ja lapinporokoirarotuun otetun Rannun jälkeläinen.




Hyvin sujui Viimaltakin. Ei ahdistellut lampaita liikaa.


Unnan veli Rannu on tottunut paimentamaan vuohia, jotka ovat aika haastavia paimennettavia. Vähän jännitettiin, painostaako samalla tavalla lampaita. Rannu paimensi lampaita selvästi rauhallisemmin.


Myös Mansi pääsi kokeilemaan paimennustaitoja lampailla. Se tarvitsi ensin rohkaisua, koska se on toiminut meidän kesälampaiden turvakoirana ja vain Unna on saanut auttaaa paimennuksessa. Joskus  vuoden, kahden ikäisenä Mansi sai vähän paimentaa vuohia. Kyllä Mansikin alkoi luvan saatuaan töihin. Viikon päästä se pääseekin sitten oikeaan ympäristöön eli Kittilään Porokoirakerhon poropaimennuskokeisiin.
Poropaimennuskokeessa ja -kilpailussa on mahdollista kartoittaa lapinporokoirien ja suomenlapinkoirien alkuperäisiä käyttöominaisuuksia. Valitettavasti  kaikki halukkaat eivät mahdu kokeeseen. Rannu ja kaksi sen ja Mansin  poikaa jäivät esimerkiksi tänä vuonna varasijoille. Siksi on hyvä, että on tällaisia asiantuntevasti hoidettuja sopivia lammastiloja, joissa paimennusta voi kokeilla.


Kiitokset Pohjolan lammastilalle!