Aino-tädin albumista, kuvia maatiaisista 1950-luvulta

Aino-täti oli isäni nuorin sisko, syntynyt 1931. Aino Hassinen kuoli viime kesänä. Perikunta otti talteen Ainon valokuva-albumit, joita pääsin selaamaan.  Albumeissa on paljon kuvia Ainon ja isäni lapsuudenkodista Tohmajärven Tikkalasta. Kuvat ovat pieniä. Ne olivat kuitenkin harkitusti ja taitavasti otettuja ja kertovat hyvin pientilan elämästä ja erityisesti eläimistä,jotka olivat siihen aikaan vielä yleisiä alkuperäisrotujamme ja maatiaisiamme.

Aino muutti Helsinkiin niin kuin hänen vanhemmat siskonsakin. Siellä hän valmistui pienten mutkien kautta unelma-ammattiinsa poliisiksi.  Se ei ollut kovinkaan helppo ura naiselle siihen aikaan. Ainolla ei ollut perhettä. Kesälomat hän vietti vanhempiensa elossa ollessa aina Tikkalassa. Ainon rakkaus kotieläimiin henkii albumin kuvista.

Aino isä, minun ukkini, Antti Hassinen ja hänen kolmas vaimonsa, Ainon äiti Hilma Hassinen.

Ukki oli taitava hevosmies, jolla oli aina hyviä hevosia. Hän oli nuorempana toiminut savotoilla työnjohtajana.

Tikkalan Lepolan tila lohkaistiin päätilasta ukin eläkeläiskodiksi. Tilaa ympäröivät padolla tekojärveksi muutettu Haukilampi ja kaunis harju. Pelloilla ja hakamailla  riitti syömistä hevoselle, kahdelle lehmälle vasikoineen ja pienelle lammaskatraalle.
Kuvia selaillessani alkoivat omatkin muistoni vierailuista Tikkalan ukkilaan elpyä. Kutsuimme paikkaa varmaan ukkilaksi siksi, että Hilma ei ollut isäni äiti vaan äitipuoli. Herttainen ja hiljainen mummo, mutta isälle tietysti vieraampi, koska hän oli jo lähtemässä kotoa maailmalle Hilman tullessa jo toisen kerran leskeksi jääneelle ukille vaimoksi.

Hilman lehmät olivat kyyttöjä. Muistan, että toinen oli vähän vihainen ja omapäinen. Ukki oli usein Hilman apuna pitämässä lehmää paikoillaan lypsettäessä. Eläkeläisellä oli paremmin aikaa ja niin voitiin pitää vähän hankalaakin lehmää.

Lammaskuvia ei harmikseni ollut monta. Ukki oli innokas lampaankasvattaja. Vanhoista  lampaiden kantakirjatiedoista olen löytänyt hänen omistamiaan palkittuja siitospässejä. 

Lampaat laidunsivat harjulla. Ne tulivat aina meitä vastaan, kun saavuimme ukkilaan harjun päällä kulkevaa kärrytietä pitkin. Harjun korkeimmalle kohdalla lamapilla oli laudoista rakennettu kesäsuoja.

Tietysti mökissä oli myös kissa ja koira.

Antti-ukki ja hevoset. Viimeisen hevosen nimi oli Hippe.

Tämä lienee joku vanhempi kuva ukista ja hänen hevosestaan.

Mekin osalistuimme kesäisin heinätalkoisiin. Kuvassa ukki, isäni ja Jorma-veljeni.

Ohjaimissa luultavasti isän vanhempi veli Väinö, joka viljeli päätilaa.

Tässä kuvassa olen itsekin mukana haravahommissa isän ja Jorman apuna. Pikkuveljeni Pekka on noin kaksivuotias eli kuva on otettu varmaan kesällä 1959.

Tämä maisema ja tämä tunnelma, siinä maatiaisuuteni juuret.

Kiitos Aino-täti!

Isäni Edvin Hassisen muistolle

Itsenäisyytemme voimaeläimet

Suomalaiset maatiaiset ovat ensimmäisiä, alkuperäisiä kotieläimiämme, jotka ovat sopeutuneet elinympäristöömme vuosisatojen ajan. Ne ovat kasvaneet ja kehittyneet yhdessä meidän kansamme kärsien saman kylmyyden, niukkuuden ja sodat. Ne ovat kokeneet kanssamme kevään elvyttävän voiman ja valoisat kesäyöt. Niissä on säilynyt kaikki se tärkeä, jota me Pohjolassa tarvitsemme. 

Niitä ei ole jalostettu ihmisten turhamaisuuden tai ahneuden takia kuten esimerkiksi monia suosittuja koira- ja kissarotuja tai tehotuotantoeläimiä. Meidän velvollisuutemme ja suuri etuoikeutemme on säilyttää tämä rikas, luonnonmuovaama geenipankki tulevaisuuteen.

Tällä hetkellä apua tarvitsevat pohjoissuomenkarjan eli lapinlehmän ja suomenlampaan sekä kainuunharmaan elävät geenipankit, joita on säilytetty Pelson vankilassa Vaalassa. Rikosseuraamuslaitos aikoo luopua vankilan lehmistä ja lampaista. Geenipankkieläimille on löydettävä uudet, asiantuntevat säilytyspaikat, jos tämä suunnitelma toteutuu.

Vierailin Pelsossa kesällä 2007. Silloin kaikki oli vielä hyvin, vaikka päivä olikin sateinen. 

Suomalaisia alkuperäisrotuja ovat suomenhevonen, maatiaiskana, suomenlammas, kainuunharmaslammas, ahvenanmaanlammas, itä-, länsi- ja pohjoissuomenkarja, suomenvuohi, maatiaiskissa, poro ja pohjolan mehiläinen. Koiraroduista kotimaisia alkuperäisrotuja ovat suomenajokoira, suomenpystykorva, karjalankarhukoira, lapinporokoira ja suomenlapinkoira. Pohjanpystykorvan kanta on lähtöisin Suomesta, vaikka se onkin kennelmaailmassa määritelty ruotsalaiseksi roduksi .

Uusituilla kotisivuillani esitellään nämä kaikki   
Maatiaismuorin kotisivut

Maatiaismuorin pientä geenipankkia Kolin Kortelahdessa kesällä 2017

Marraskuu voi olla vaaleanpunainenkin

Taas yksi marraskuu takana. Selvisin ihan hyvin. Vaikka tuollaisia vaaleanpunaisia aamuja onkin ollut vain muutama. 

Pari aikaisempaa syksyä on mennyt, että mieli on marraskuussa masentunut. Olen miettinyt muuttamista ihmisten ilmoille. En ole pystynyt aloittamaan mitään isompaa kirjoitustyötä lammaskirjan jälkeen. 

Täytin keväällä 70 vuotta. En pidä itseäni vanhana, mutta ymmärrän toki, että ajallisesti edessä päin on paljon vähemmän kuin takana. En voi sanoa, että tämä olisi elämäni parasta aikaa, en oikeastaan osaa sellaista nimetä. Mutta tämä on hyvää aikaa! Nuorena oli unelmia ja uskallusta. Nyt on unelmia, uskallusta ja eletyn elämän valtava aarrearkku, josta ammentaa.  

Oma kunto ja mielenterveys on kohentunut, kun työnteko on taas alkanut luistaa. Sain joku aika sitten uuden biologisen reumalääkkeen. Tällä hetkellä minulla ei ole reumaoireita ollenkaan. 

Nyt on uusi mukava kirjaprojekti siskon kanssa. Saimme marraskuussa raakileen valmiiksi. Sitä on innostavaa hioa eteenpäin. Lisäksi olen tehnyt Maatiaiset-sivuja nettiin. Julkaisen ne kohta puoliin.  

En tunne itseäni yksinäiseksi. Minulla on lapset perheineen ja sisarukset ja muutama hyvä ystävä. Lisäksi on laaja tuttavajoukko koirankasvatuksen ja muiden harrastusten kautta. 

Kun tapaan vanhoja tuttuja, ilmassa leijuu usein kysymys, jota ei kuitenkaan uskalleta ääneen kysyä. Oletko löytänyt miesystävän? Kun erosin 13 vuotta sitten, ajattelin, että kyllä minä vielä löydän itselleni uuden elämänkumppanin jossain vaiheessa. Olen ollut rakastunut tänä aikana muutaman kerran. Joka kerran olen pettynyt odotuksiini ja jälkikäteen joutunut myöntämään, että eihän siitä mitään olisi voinut tullakaan. En toki kuitenkaan kadu rakastumisiani. Surullista olisi, jos en olisi uskaltanut rakastua.  Nyt puhutaan paljon työelämssä siitä, että pitää uskalta  mokata. Sama pätee rakkaudessakin. 

Nämä pimeät päivät marraskuun

Nämä pimeät päivät marraskuun meinaavat musertaa optimistinkin. Syksyisin yksinäisyys korostuu. Yhdeksäs syksy yksin Kortelahdessa. Miten olen selvinnyt?
Selasin vanhoja blogikirjoituksiani menneiltä marraskuilta. Syksyllä 2010 kiukuttelin: "Olkoon, vieköön aurinko väritkin mennessään! Käännän kamerani ohjelman mustavalkealle". Siitä sain idean muuntaa marraskuvani mustavalkeiksi. Sopii jotenkin tunnelmaan.  

Ensimmäisenä syksynäni 2009 olin vielä niin autuaan onnellinen uudesta elämästäni, etten murehtinut syksyn synkkyyttä. Silloin taistelin vuokraemäntäni ja isäntäni Liisan ja Tuomon kanssa Kortelahden ympäristön puolesta. Viereisellä tontilla runneltiin kaunista rantamaisemaa, kun yllättäen sinne alettiin rakentamaan kolmea huvilaa. Kortelahden metsänpuoleiselle pellolle kunta suunnitteli läpikulkutietä. Sitten elämä pysähtyi, kun Tuomo yllättäen kuoli.

Kolme huvilaa rakennettiin. Nyt ne ovat töröttäneet enimmäkseen tyhjillään. Tietä ei onneksi ole rakennettu, vaan lampaat ja vasikat ovat saaneet laiduntaa rauhassa pellolla.

"Marras tarkoittaa kuolemaa. Marraskuussa luonto antaa periksi ja kuolee. Välistä on luovutettava ja haudattava unelma", kirjoitin syksyllä 2011. Muistan, kuinka silloin olin haaveillut rakkaudesta ja pettynyt. 

Syksy 2012 oli toivoa täynnä: "Pitkäaikainen haave toteutui. Olen tehnyt kustantajan kanssa sopimuksen maatiaiskanakirjasta. Kirjoittaminen on vienyt aikani  ja ajatukseni, joten tämä blogi on jäänyt vähemmälle. Mutta yritän päivitellä silloin tällöin, etteivät ajatukseni muutu vallan kanamaisiksi." 

Seuraavana syksynä Omat kanat, omat munat, pihakanalan perustaminen-kirja oli valmis painettavaksi. Minulla oli vähän tyhjä ja levoton olo. Kirjoitin: "Minulla on ollut monta asiaa epämääräisesti kesken. Nyt tulevaisuuden suunnitelmat alkavat selkiytyä. Luvassa mieluisia töitä ainakin vuodeksi eteenpäin.Sitä ennen tekisi mieli lähteä pienelle seikkailumatkalle."
No, tuo seuraava työ oli paljon kuviteltua suurempi ja kesti kaksi vuotta.

Marraskuussa 2015 kirjoitin:"Omat lampaat on laskettu.  Nimittäin Omat lampaat-kirja on laskettu käsistä tai paremminkin koneelta. Käsikirjoitus ja pari sataa kuvaa on nyt taittajan koneella.
Pimeä aika hurahti kirjan kimpussa. Ulkona oli synkkää eikä kirjoittaminenkaan aina niin iloista ollut. Paljon todellista puurtamista, pettymyksiä yhteistyön sujumisessa, jumittumista ja mieliharmia. Mutta onneksi kuitenkin välillä ihania ahaa-elämykiä ja flow-tunnetta."
Kolme vuotta kuitenkin kesti, että olen saanut kirjoittamisen ilon takaisin. Olen toki kirjoittanut blogiini ja erilaisia lehtijuttuja. Suurempiin projekteihin en ole kuitenkaan jaksanut ryhtyä. Nyt uusi kirja on hyvällä alulla.
Valokuvaus  ja kotieläimeni ovat  ne lääkkeet, jotka  ovat estäneet vakavammalta masennukselta. 

.

Oivallan, että on tärkeää kokea marraskuu. Kesän lehtevä rehevyys ja ruskan yltäkylläiset värit maatuvat, luonto pelkistyy ja antaa tilaa uusille mielikuville ja ajatuksille. 

Kun maltan odottaa, kypsyttää ja maaduttaa, niin ehkäpä syntyy uutta, jota voin panna kohta itämään.

Aurinko, elämän voima välähtää marraskuun harmaudessa.

Pietan ensimmäiset synttärit

Tervetuloa Pietan yksivuotissynttäreille Porin taidemuseoon!

Niin paljon lahjoja, Pieta kummasteli.

Sannan vetämä värikylpy on Pietan lempiharrastus, jota Pieta innolla odotti.

Ensin irroiteltiin värikkäillä nauhoilla, palloilla  ja saippuakuplilla.

 Kun tunnelma alkoi olla katossa,

oli aika siirtyä varsinaiseen värikylpyyn.

Pieta sai ison vadillisen perunajauhosta ja vedestä valmisettua supersuosikkiaan, ihmemönjää.

Syntyi hienoja taideteoksia!

Sitten herkuteltiin.

Kiitos kaikki rakkaat ihananista synttäreistä!