Tie vie Paanajärvelle

Ulkona on syksynharmaata. Vielä pieni väripiristys eli kuvamuistoja Paanajärven matkalta. Nämä kuvat on otettu matkalla kansallispuistoon ja sieltä pois. Ah, nämä Venäjän tiet ! Ne ovat kuin venäläinen sielu: henkeäsalpaavan kaunista ja tuskaisen kuoppaista.

 Taustalla Pääjärvi

Kivakkatunturi

 Paanajärven kansallispuiston portilla

 Silta yli Oulanka- eli Olangajoen

Lisää kuvia ja juttua Paanajärven kansallispuistosta Mieronkiertäjän mietteitä Paanajärvellä

Hanhiretki Rääkkylään

Sysksy ei tunnu syksyltä, jos en pääse seuraamaan hanhien joukkomuuttoa. Siihen on parhaat paikat Rääkkylän pelloilla. Samalla matka on aina nostalginen pyrähdys lapsuuden muistoihin. Asuin elämäni ensimmäiset 15 vuotta Rääkkylässä.

Lounaalla kävimme vieraanvaraisessa Paksunniemen Satamakahvilassa ja maistelimme paikallisen panimon olutta Luja ote. Kiitos Ulla seurasta ja kyydistä!

Joutsenia oli jonkun verran.

Hanhia oli levittäytynyt laajalle alueelle. Lintutorni näkyy taustalla oikealla.

Valkoposkihanhien joukossa oli yksi outo vieras Tiibetistä. Oliko se tiibetinhanhi vai tiibetinhanhen ja valkoposkihanhen risteytys, sen saavat viisaat lintuihmiset selvittää.

Harvinainen bongaus joka tapauksessa.

Illalla auringonlaskun aikaan hanhet nousivat siivilleen ja suunnistivat Hämeenselän laineille nukkumaan. Kaikkiaan hanhia oli 150 000.

Ensimmäisen kerran olin seuraamassa syysmuuttoa samoihin aikoihin vuonna 2013 Lintusten tie etelään vie Rääkkylän kautta

Myös syksyllä 2014 pääsin paikalle Muuttolintujen matkassa Rääkkylään

Silloin vielä ei seuraajia ollut paljon,vain muutama paikallinen. Tänä syksynä paikalla oli monta  valokuvaajaa ja lintubongaria. Tapasinpa joitakin tuttujakin. 

Mieronkiertäjän mietteitä Paanajärvellä

Kivakkatunturi nousi jylhänä ruskametsän yläpuolelle, kun saavuimme Paanajärven kansallispuiston rajalle. Huippu on  noin puolen kilometrin korkeudella.

Ensimmäisen retkipäivän ohjelmassa oli nousu  Kivakkatunturille. Jännitin jo etukäteen, jaksanko nousta huipulle asti. Olen aiemmin käynyt Kivakalla kaksi kertaa. Viime syksyn rankka kirjoittamistyö ja masentavat kokemukset olivat romahduttaneet kuntoni. Kesän aikana toipuminen edistyi, mutta tiesin kuntoutumisen olevan kesken.

Matka tunturiin on noin viisi kilometriä. Polulle oli rakennettu vankat pitkospuut. Minun reumaisille jaloilleni joustava metsäpolku olisi kuitenkin ystävällisempi kuin puinen polku.

Noin puolessa välissä minun oli pakko myöntää, etten jaksa.

Jäin odottelemaan muita naavaisen ruskametsän hoivaavaan hiljaisuuteen.

Join nuoruuden lähteestä. En minä nuoruutta toivo takaisin, Toivon, että luomisen into ja ilo elpyisivät. Haluan herätä jokaiseen uuteen aamuun kuin seikkailuun.

Aarniometsä lohdutti ja seuraavana päivänä sain  Paanajärven karhu lta valtavasti voimia.

Oulanka- eli Olangajoki ja Kivakkakosken pahta.

Kivakkakoskelle vaeltaessa mieronkiertäjän askel ja mieli keveni. Antaa syksyn tulla, minulla on akut ladattuna!

Paanajärven karhu

Minulla on ollut jo pitkään haaveena nähdä Paanajärven kansallispuiston maisemat ruskan väreissä. Kahden pikkubussin matkakaravaanimme saapui Paanajärvelle tiistai-iltana syyskuun 13. päivä. Kolmen tunnin ajomatka Pääjärveltä kansallispuistoon ( n 90 km) nostatti toiveita upeista ruskakuvista.

Oppaamme Tatjana kertoi meille heti tavattuamme, että oli edellisenä päivänä nähnyt Paanajärvellä karhun uivan kohti Ruskeakalliota.  Nuori erauspentu oli säikähtänyt moottorivenettä ja kääntynyt takaisin. Tatjana oli kuitenkin saanut kuvan uivasta karhusta. Hän kertoi, että yli 20 vuoden opasaikanaan Paanajärvellä hän näki ensimmäisen kerran karhun. Sattumat vain lisääntyivät, kun kuulin, että veneessä olivat olleet mukana aiempien Paanajärven matkojeni matkakumppanit Paavo ja Susanna.

Torstaiaamu alkoi mukavasti, kun soudin parin matkakaverin kanssa Arolaan tapaamaan ystäviäni. Olipa hauska yllättää heidät tupsahtamalla aamunuotiolle paikkaan, jossa he eivät varmasti osanneet odottaa tapaavansa ketään saatika sitten tuttuja. Muutenkin oli mukava nähdä Arola, jossa olin yöpynyt kahdella aiemmalla matkallani.

Aamupäivällä suuntasimme pienellä Olanga-laivalla kohti Ruskeakalliota ja Mäntykoskea. Arolassa olin kuullut lisää hehkutusta uivasta erauskarhusta. Naureskelimme veneessä, että olisi enemmän kuin lottovoitto, jos mekin näkisimme karhun. Veneen kapteenikaan ei ollut koskaan nähnyt karhua järvellä. Päätin kuitenkin asentaa toiseen kameraani 600 millin putken ja kuvata sillä rannan ruskaa, etten olisi turhaan raahannut putkea erämaahan. Lisäksi minulla oli toinen kamera, jossa oli 200 millin putki.

Kun lähestyimme Ruskeakalliota, yksi retkeläisitä, Elisa, huudahti, että tuolla ui jokin. Äkkiä kamerat suunnattiin  yli sadan metrin päässä uivaa tummaa otusta kohti. Onko karhu? Ei, sanoi Tatjana, se on hirvi. No enpä ole kuvannut koskaan uivaa hirveäkään eli olin ihan tyytyväinen, kun sain "hirven" tähtäimeen. Pitkä putki ilman jalustinta ja tärisevä vene on aika vaativa yhdistelmä.

Eläin lähestyi rantaa ja suuntasi kahden kallioseinämän väliseen pieneen kaistaleeseen. Raksuttelin kuvia tasaiseen tahtiin ja toivoin, että edes joku olisi siedettävän terävä. Näin ison niskakyhmyn. Sellainenhan on hirvelläkin. Sarvia ei kuitenkaan näkynyt.

 Mieleen alkoi nousta epäusko, ei tuo ole hirvi...

Se on karhu! Huudahdus tuli usemmasta suusta. Tällä välin kapteeni oli kääntänyt veneen ja pysäyttänyt vauhdin. Kaikki saimme lumoutuneena seurata, kun iso tumma uroskarhu nousi vedestä.

 Ravisteli vähän turkkiaan ja asteli metsänpeittoon.

Jotkut näkivät vielä karhun tumman hahmon vilahtelevan puiden lomasta, kun se kiipesi Ruskeakallion rinnettä. Metsänkuningas kulki ketterästi mutta arvokkasti, turhia kiirehtimättä.
Minulle yllä oleva kuva oli viimeinen, koska sen jälkeen  kameran akku tyhjeni. Repussa olisi ollut uusi akku, mutta en toki olisi kerinnyt sitä kaivamaan ja vaihtamaan. Jälkikäteen ajattelin, että kerrankin oli tuuria oikein päin. Jos akku olisi loppunut 10 ruutua aiemmin, olisin ollut ehkä hiukan harmissani.

Mutta kuviakin tärkeämpää oli se vavahduttava kokemus nähdä mahtava mesikämmen yhdessä minulle kauneimmassa maisemassa. Kiitos Paanajärvi, rakastettuni !

Ruskeakallio

Paanajärven karhusta kerrotaan varmasti ympäri Suomea. Kiitos Petri Niikolle matkanjärjestämisestä ja lämpimät karhunhalaukset kaikille matkakavereille!

Muistellaan Paanajärven karhua aina kun nokipannu höyryää!
P.S. Tämä tarina oli pakko kertoa ensin. Lisää kuvasuakkunoita Paanajärveltä on luvassa myöhemmin.