maanantai 22. joulukuuta 2014

Retki Räsälle ja jääputouksille

Kolin vaarojen esittely jatkuu.
Aiemmin Rintasenvaara ja Käräjäkallio
Talvipäivänseisauksen kunniaksi teemme kolme lumista  retkeä Räsävaaralle ja  jääputouksille.

Vähän ennen Kolin kylää tienviitta vasemmalle houkuttelee poikkeamaan Räsävaaralle.

Kevyt vitilumi koristeli maiseman jo marraskuussa vuonna 2010.

 Lumikengillä tai kahlaten jatkamme muutaman sata metriä polkua ylös.

Kohta avautuu itään maisema kansallispuiston vaaroille. Kirkkaalla säällä näkyy vaarajono Ukosta Ryläykseen.

Kahlaamme toiselle puolelle vaaraa. Alhaalla on jäätynyt Räsälampi.


Tässä aikanaan Eero Järnefelt maalasi yhden kuuluisista maisemistaan.

Räsävaaran huipulla on näkötorni, josta voimme ihailla maisemia kaikkiin suuntiin.

 Maisemia Pikkuräsältä Pieliselle




Maaliskuussa 2011 pääsin Ilmari Martikaisen opastamalle retkelle Räsän jääputouksille.


 Näkymä jyrkänteeltä pohjoiseen Honkavaaran suuntaan. Jääputoukset sijaitsevat jyrkänteen oikeassa reunassa.

Tästä pitäisi laskea liukua alas.



 Hurja lasku sujui turvallisesti Ilmarin valvonnassa.








Räsävaaralle voi nousta myös vastakkaiselta  pohjoisen puolelta.
Helmikuussa 2012 tein potukelkkaretken Kortelahdesta Räsävaaran jääputouksille. Potkuttelin Kortelahden tieltä Hattuvaaran tielle ja siitä Vanhan Koulun Majatalon ohi. Kohta sen jälkeen käännyin Lahnalammentielle, josta muutaman sadan metrin jälkeen oikealle kohti Räsävaaran jääputouksia. Hikinen, kilometrin pituinen ylämäki.  Sen jälkeen oikealla vanhan kivinavetan rauniot ja alamäki

Mäen alta lähtee oikealle vanha metsäautotie kohti jääputouksia.  Paikalle pääsee myös Kolin kylältä Martikaisentietä. Risteyksestä käännytään oikealle alas mäkeen (vasemmalle pääsee Räsävaaran parkkipaikalle) ja ollaan samassa pisteessä eli jääpuouksille menevän polun kohdalla.





Jääpahta sinnittelee huhtikuun auringossa.

Toivotan kaikille positiivista talvipäivänseisausta ja jännittäviä seikkailuja kohti valoa!
Joulukorttirahat laitoin Käymäläseura Huussi ry:lle kehitysmaiden  käymälä- ja vesiolojen parantamiseksi.


keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Joulukortteja Pilvipoluilta

Näkkälän Unna Pilvipoluilta odottaa lumista joulua

Lähetän Unnan kanssa tervehdyksen Näkkälän kylään kauas pohjoiseen, josta hain pikku Unnan.
Tiinan kanssa teimme unohtumattoman matkan Näkkälään ja Pöyrisjärvn erämaahan toukokuussa.
Matka Lapin kevääseen

Anni-Marjalle ja emolle Nastille kiitokset ihanasta koirasta.
 Näkkälän maatiaiskantaiset porokoirat


Nasti

Iloiset jouluntoivotukset Lunalle ja hänen perheelleen! Lunan hain Sannan, Ronin  ja Maritan kanssa Minnalta Zinaidan kennelistä Hetasta maaliskuussa. Luna elelee rakastettuna perhekoirana Varkaudessa. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, Luna tekee muutaman vuoden kuluttua pennut Pilvipoluilla. Lunan emä Tsierggis jättää kuvassa hyvästit tyttärelleen. Lunan isä, Nastin poika Remu, hyväksyttiin tänä vuonna lapinporokoirarotuun.
Lunan hakumatka

Lämpimät joulutervehdykset Pilvipolun toistaiseksi viimeiselle lapinporokoirapentueelle, Sompio-pennuille, niiden emälle Pilvipolun Vienanhelmelle eli Nulpulle ja Hannalle! Minä toimin etäkasvattajana ja pennut syntyivät ja kasvoivat Hannan perheen hoivissa.

Pilvipolun Malja Keväälle eli Peppi kuvattuna viime uutena vuotena Herajärvellä. Piparinmakuinen joulutervehdys Piparin tyttärelle Pepille ja perheelle. Peppi on jo nelivuotias terve, reipas sijoitusnarttuni, jonka pennutus on vakavassa harkinnassa.

Piparin toset pennut, Onnenpiparit, täyttävät keväällä kolme vuotta. Kuvassa Pipari komentaa jälkikasvuaan Mansia ja Jehkiä.

Joulupentuni Pilvipolun Pipariakka täytti itse jo 10 vuotta ja toivottaa talven riemuja ja maukasta joulua kaikille jälkeläisilleen.
Pipari, kymmenen yhteistä vuotta

Meidän suvun viimeiset paimensukuiset pääsiäisenä 12 Kortelahdessa. Ensimmäisenä Johanneksen perheen Saaga, perässä Lauran Tyyni ja sen poika Reima.


Saaga ja Peetu. Saaga eli Pilvipolun Saaga-Beana lähettää hellät jouluterveiset Pilvipolun Neliapilan eli Pikin kymmenelle joulupennulle. Minä jätän haikeat jäähyväiset paimensukuisten kasvattamiselle. Luulen, että Saagan tytär Piki on viimeinen pilvipolkulainen paimensukuisten sukutauluissa.


Pipari, Mansi ja Unna kailottavat raikuvat jouluhaukut lenkki- ja saunakavereilleen Raikulle ja Aihkille.

Hilpeitä lumileikkejä kaikille ihmis- ja koiraystäville!








sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kaamosvaloa Kivakkatunturilla

Minun elämäni tunturi on Kivakkatunturi Paanajärven kansallispuistossa Venäjällä. Olen kiivennyt sinne kaksi kerta ja tammikuussa 2013 pääsin sinne moottorikelkan kyydissä.
Tammikuu on Kuusamon korkeudellakin haasteellinen kuukausi valokuvaajalla. Läksimme nousemaan kaamoshämärässä tunurinlaelle.

Elämän huippuhetken talletti reissukaverini Pike.



Yhtäkkiä taivaalle repesi pieni aukko, josta talvipäivän aurinko lähetti tervehdyksensä.



torstai 4. joulukuuta 2014

Isän muistolle


Isän munuaiset pettivät lopullisesti ja hän nukkui pois marraskuun 13. päivänä aamuyöstä. Kiitos Joensuun Vetreaan Tammelan henkilökunnalle, että isälle järjestyi oma tilava huone saattohoidon ajaksi. Viimeisen viikon aikana isän luona oli koko ajan joku lapsista ja hänen kipulääkityksestään huolehdittiin. 
Isä eli 96 vuotiaaksi omassa kodissaan Spänkadulla Joensuussa äidin, Ulla Hassisen, kanssa. Kesällä 2013 molemmat joutuivat hoivakotiin.

Isä juhannuksena 2008, 91-vuotiaana





Suomen itsenäisyys, isäni ja suomenhevonen

Isäni täytti 90 vuotta 2007. Samana vuonna juhlittiin Suomen itsenäisyyden yhdeksää vuosikymmentä ja suomenhevosen 100-vuotista historiaa. Isäni on elänyt pitkän, rankan elämän itsenäistyvän Suomen rinnalla ja myös suomenhevonen on ollut tärkeässä asemassa hänen elämässään.
Vuonna 2007 kirjoitin blogissani:


Isäni ja Suomi ovat samanikäisiä. Yhdeksänkymmenvuotis-päivänsä aattona hän julkaisi muistelmansa ”Elämäni suma” (kustantaja Kuvitar). 
Poimin hänen muistelmistaan katkelmia, joissa suomenhevonen on mukana.
Isäni lapsuus oli rankka. Hänen äitinsä kuoli keuhkotautiin ja jätti viisi orpoa, joista isä oli keskimmäinen, nelivuotias. Hän jäi toisen kerran orvoksi, kun äitipuoli kuoli keuhkotautiin 1927 isän ollessa kymmenvuotias. Isä kirjoittaa:
”Oli marraskuun pimeä ilta, kun isäni ajoi hevosella kotiin. Kyydissä oli ruumisarkku ja siinä vainaja. Hän oli hakenut vainajan hevosella Joensuusta saakka (noin neljäkymmentä kilometriä).”
Heleitäkin lapsuusmuistoja hevosen kanssa löytyi:
”Hevonen on laumaeläin ja saloilla oli joskus kymmeniäkin samassa laumassa. Oma hevonen kutsuttiin aina nimellä palalle ja otettiin kiinni. Jos se sattui olemaan hyväluontoinen, niin kiivettiin selkään, ja ratsastettiin kotiin.”

Kuvassa isänisä Antti Hassinen ja hänen kolmas vaimonsa Tikkalassa joskus 1950-luvun lopulla. Mukaan ovat päässeet rakkaimmat kotieläimet, suomenhevonen ja kyyttö.
Armeijassa isä sai kolmen kuukauden koulutuksen eläinlääkintäkurssilla sairaiden ja haavoittuneiden hevosten hoitamiseen. Sodassa hän toimi kuitenkin lähettinä.
Sotien välivuosina nuori mies oli voimissaan. Isä kirjoittaa luvussa Hevosajoa ja vapauden huumaa:
”Talven tultua ei ollut mitään tarkempaa suunnitelmaa talvitöistä. Oli itsenäisyyspäivä, kun kuulin että eräällä isännällä Onkamon kylässä olisi myytävänä hevonen kaikkine valjaineen. Päätin lähteä sitä katsomaan, ja niin se kauppa tuli 8000 markan hinnalla kaikkine rekineen ja valjaineen.
Silloin olikin Onkamon asemalla hevosajoa pitkältä 8- 10 kilometrin matkalta. Tien täytyi olla hyvässä kunnossa. Minulta kysyttiin, että voisinko ruveta vedenajoon jäädytystielle. Firman puolesta olisi vesireki laatikkoineen ja apumies, joka pumppasi vettä. Työ oli pakkasella tehtävää yötyötä, kun varsinainen ajo tapahtui päivällä. Kyllä aamuyöstä oli vehkeet ja vaatteet jään kohmeissa. Tässä työssä olin noin kuukauden.
Siihen aikaan oli tammikuussa hevosmarkkinat Joensuussa. Siellä innostuin vaihtamaan tammahevoseni vahvarakenteiseen rahtiruunaan.
Heti markkinoiden jälkeen tilasin junanvaunun Tikkala-Lieksa-välille. Sitten hevonen ja vehkeet vaunuun ja matkalle Lieksaan. Jatkoin matkaa hevosella Kuhmoon Jonkerinsalolle Metsähallituksen työmaalle.
Kun minulla oli vahva hevonen, niin pystyin ajamaan isoilla kuormilla ja vastaavasti hankkimaan paremmin. Olin Jonkerinsalolla huhtikuun loppuun, niin kauan kuin talvikeliä piisasi.”
Kun isä savotan jälkeen myi hevosen, hänestä tuli vapaa poikamies vappuna 1941. Ei tarvinnut hevosta puhdistaa eikä ruokkia yönseutuun. Isä laittoi repun pykälään ja lähti Ukonjoen uitolle.
Vanha koulutaulu kesän uittotöistä Sotkamosta, taustalla Vuokatti.
Isäni haavoittui sodassa vakavasti. Isä menetti toisen silmänsä ja hänen toinen kätensä vammautui pahasti. Hänen kaksoisveljilleen kävi vielä huonommin. Isä kirjoittaa: ”Kaksoisveljeni Erkki ja Sakari kuolivat yhtä aikaa ja käsittämättömästi vielä oman tykin ampumana.” Tapahtumaa peiteltiin. Poikien isälle Antti Hassiselle tämä oli raskasta. Niinpä hän päätti haudata pojat siviilihautaan. Isänikin matkusti haavoittuneena hautajaisiin. Hän muistelee: ”Isäni oli jostain kylältä lainannut kaksi mustaa hevosta, joilla läksi poikia kuljettamaan viimeiselle matkalle Tikkalan hautausmaalle. Oli kova talvinen pakkaspäivä enkä pystynyt lähtemään hautausmaalle. Oli järkyttävä seurata. Jäin tupaan uunin viereen jakkaralle istumaan viltti hartioilla, kun saattue lähti.”
Sodan jälkeen isä opiskeli Kurun metsäopistossa ja hän sai työpaikan piirityönjohtajana Rauma-Repolalta. Päätyönä oli tehdä firmalle metsäkauppoja. Pitkät työmatkat kuljettiin polkupyörillä ja hevosilla. Sitten isän kulkuväline muuttui moottoripyöräksi ja vuonna 1951 hän sai ensimmäisen autonsa.
Valamossa
Kolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin isä sai verestää hevosmiestaitojaan opettaessaan tyttärentyttärelleen Lauralle valjastamista ja rekiajoa Valamon maatilalla Heinävedellä. Isän kokemus ja taito olikin tarpeen. Ensimmäinen suomenhevostammamme Elotar oli entinen ravuri. Valjastaminen sujui rauhallisesti. Kun isä tarttui ohjiin, Elotar luuli, että nyt on lupa lähteä. Yli 80-vuotias isäni roikkui sinnikkäästi ohjissa ja hyppäsi rekeen, kun Elotar kurvasi Valamon kuusikujalle. Alkuhönkäisyn jälkeen Elotar tajusi, että nyt on hevosmies ohjaksissa. Ja niin isä käänsi Ellun turvallisesti takaisin tallipihalle.

Pyytivaaralla


Sepänkadulla 
Meitä lapsia on viisi, lapsenlapsia 14 ja lapsenlapsiakin jo toistakymmentä.


Isänisä lohkoi aikanaan Tikkalan päätilasta itselleen eläkepaikaksi niemen. Isä osti niemen ukilta perheen kesäpaikaksi. Tikkalan mökillä on vietetty monet perhejuhlat ja juhannukset.



Isä lempipaikallaan, Tikkalan saunan kuistilla.





Pois aurinko painui, lankesi ilta
jäi taivahan rannalle säihkyvä silta,
mut kaukaa korven tummuvan yöstä
soi laulu ihmisen työstä.
     -Eino Leino-

Kiitos huolenpidosta!
Kippa

Siunaus 5. 12. omaisten ja läheisten läsnä ollessa.
Muistolahjoitukset sotainvalidien virkistykseen: Sotainvalidien Veljesliiton Pohjois-Karjalan piirin muistorahasto FI 37 1795 3000 0060 57 viitenumero 1012.