perjantai 27. tammikuuta 2017

Pohjolan Big Five



Valokuvaajan unelma Afrikan The Big Five , viisi suurta, ovat leijona, elefantti, leopardi, sarvikuono ja puhveli. Mitkä ovat valokuvaajien tavoitellummat eläimet täällä Pohjolassa? No itsetäänselvästi niihin kuuluvat karhu, susi, ahma ja ilves.  Mikä on viides? Ehkäpä hirvi. Muita vaihtoehtoja voisivat olla metsäpeura tai norppa. Tai ehkä jonkun mielestä maakotka tai merikotka.
Mietiskelen, että olen aika onnekas. Olen nähnyt  luonnossa karhun, suden ja ahman, hirven, metsäpeuran , maakotkan ja merikotkan ja  päässyt myös kuvaamaan niitä. Kaikista ei nyt niin kovin loistokkaita kuvia, mutta todistusaineistoa kuitenkin. Ilves ja norppa on näkemättä. Ilveksen jälkiä näen lähes päivittäin täällä Kolin maastossa. Ehkäpä vielä jonain päivänä pääsen sen yllättämään. Ensi kesänä suuntaan taas Saimaalle norppavesille.

Ahman näin Norjan puolella Paraksen rinteellä vuonna 2008.  ( Kuva ei kuitenkaan ole sieltä, vaan Erä-Eeron kuvauskojusta Lieksan Kontiovaarasta)

Olimme kahvitauolla, kun huomasimme, että mukana ollut vaelluskaveri Mökö alkoi tiukasti tuijottaa rinteeseen. Seurasimme koiran katseen suuntaa ja siellähän se ahma jolkotteli rinnettä alas. Kuvaa en silloin saanut, koska minulla ei olut kuin 24mm-70mm zoomobjektiivi mukana. 

 Vaellusretki Parakselle ja Pältsalle

Toukokuun lopulla 2012 vietin yhden yön Erä-Eeron kuvauskojussa ja pääsin  kuvaamaan ahmaa sekä keväisessä ilta- että aamuvalossa.







Karhun olen nähnyt ensimmäisen kerran luonnossa Lieksan Vaskikalliolla elokuussa 2007. Kyseessä ei kuitenkaan ole kuvan karhu, vaikka se kokonsa ja värinsä puolesta muistuttaakin sitä. (Karhu on kuvattu Kuhmossa piilokojusta.)

Olin ystävien kanssa ihailemassa Vaskikallion jylhiä maisemia. Kallio päättyy jyrkkään rinteeseen. Kun läksimme takaisin päin, alkoi Tsahpi-koirani hieman edempänä haukkua vähän pelokkaana. Samalla editsemme vilahti joku keskikokoista koiraa hieman suurempi tumma otus.

Tsahpi oli törmännyt erauspentuun, jolla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin paeta editsemme, koska toisella puolella oli jyrkkä pudotus.

Elokuussa 2012 pääsin kuvaamaan karhuja Lassi Rautiaisen Wildlife Safaris-kojulle Kuhmoon.





Unohtumattomin elämykseni on viimesykyinen Paanajärven karhun kohtaaminen. Venäjällä Paanajärven kansallispuistossa Oulangan naapurissa näimme ison uroskarhun uivan kapean Paanajärven yli ja nousevan ylos Ruskeakallion kohdalla.



Kuhmon kojukuvausreissulla näimme myös susia. Ne olivat paljon varovaisempia kuin karhut ja hiippailivat metsän reunassa.

Vaikuttavin elämys tapahtui kuitenkin vasta, kun olimme kömpineet makuupusseihin pimeässä kojussa. Yhtäkkiä alkoi ympäriltä kuulua tummasävyistä, sydänjuuria riipivää ulvontaa. Sudet kutsuivat toisia syömään. Ulvontaa kesti ehkä kymmenen minuuttia. Olimme niin luomoutuneita, ettemme älynneet nauhoittaa kokemusta.
Tässä minut huippuelämykseni Pohjolan Big Fivesta. Mitkä ovat sinun kokemuksesi?

lauantai 21. tammikuuta 2017

Kissat kiipeilee

Kiipeily on meidän kissojen lempiharrastus. Meillä on siihen parhaat mahdolliset varusteet, katsokaa vaikka! Täällä Kortelahdessa riittää hyviä kiipeilypuita.

 Tehdäänpä sukupuu: Ylinnä mummi Hilla, keskellä tyttärentytär Maija ja alinna  emo Liinu.



 Alastulossa pitää olla tarkkanan. Ilman taitavaa alastuloa kiipeily ei onnistu.

 Upps, tulipa valittua hieman hento oksa.



 Vai onkohan jouluna tullut syötyä liikaa kinkkua?

Paljonkohan tästä on matkaa maan pinnalle?

 Sieltä se äiti tulee närehissillä ihan kuin Tarzan liianilla!



Hupssista!

Taunokin haluaa oppia kiipeilemään. Maija ja Liinu ovat sen esikuvia ja vähän hurjapäisiä opettajia.

Harjoittelupuuksi valittiin pihan komein petäjä.

Ehkä ei kannata ekalla kerralla kiivetä ihan latvaan asti.



Tauno oppi alastulon nopeasti. 

Vähän vielä  vaatii harjoittelua. 

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Pikinokka, punaturkki, aito suomalainen, mikä se on?

No sehän on suomenpystykorva!

Pääsin kuvaamaan viisiviikkoisia pystykorvanpentuja Juha Prinkkilän kotiin Holohongan kenneliin Varkauteen. Emolla on kaksi tomeraa urospentua.


Suomenpystykorvalla on terhakka olemus. Sen luonnetta kuvataan sanoin:  vilkas, tarmokas, rohkea ja peräänantamaton, 
Pystykorvan tyyppistä koiraa on käytetty satoja vuosia metsästykseen Suomen saloilla. Maatiaispystykorvat eivät olleet pelkästään lintukoiria, vaan alunperin ne olivat apuna monenlaisessa metsästyksessä oravanpyynnistä karhunhaukkuun.1800-luvun lopulla Suomen Kennelklubi järjesti näyttelyitä  ja perusti rotukirjan suomalaisen haukkuvan lintukoiran kartoittamiseksi. Vuonna 1897 suomalaiselle haukkuvalle lintukoiralle annettiin nimeksi suomalainen pystykorva. Vuonna 1979 suomenpystykorva nimettiin kansalliskoiraksi. Suurimmillaan suomenpystykorvien pentumäärät olivat 1968. Silloin pentuja syntyi 2800. Vuosituhannen vaihteessa pentuluku laski alle tuhannen.

Kaunis, imettävä narttu

Suomenpystykorva on ainutlaatuinen puhtaasti maatiaiskantaan pohjautuva koirarotu. Sen jalostuksessa on aina ollut määräävää sen käyttötarkoitus metsästyskoirana. Rotu muodostettiin aikanaan vain muutamista kymmenistä alkuperäistä maatiaiskantaa olevista yksilöistä. Valitettavasti liian ahtaan rotumääritelmän takia on hukattu paljon arvokasta geeniainesta. Liian runsas samojen sukujen ja yksilöiden käyttö jalostuksessa on kaventanut geenipohjaa ja lisännyt perinnölliiä sairauksia. 
Vuonna 2011 aloitettiin Suomen Kennelliiton rahoituksella projekti, joka kartoitti muun muassa suomenpystykorvan  DLA-monimuotoisuutta. Samanperäisyysaste kaikissa tutkituissa suomenpystykorvissa oli korkea. Tämä lisää huomattavasti riskiä perinnöllisiin sairauksiin. 
Uudessa suomenpystykorvan jalostuksen tavoiteohjelmassa (2015) onkin tavoitteeksi asetettu mahdollisimman laaja jalostuspohja, jotta perinnöllinen monimuotoisuus ei katoaisi. Jalostukseen pitäisi käyttää mahdollisimman montaa erisukuista koiraa. Aiemmin saattoi jollakin suositulla uroksella olla satoja jälkeläisiä. Uudessa PEVISA-ohjelmassa ( Perinnöllisten sairauksien ja vikojen vastustamisohjelma) ei yhdeltä yksilöltä voi rekisteröidä kuin korkeintaan 50 jälkeläistä. Tärkeää olisi saada myös pentueiden määrä vuosittain kasvuun, että pystykorvapopulaatio säilyisi riittävän suurena. 
Suomenpystykorvia on Suomen lisäksi jonkun verran myös Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa ja Englannissa. Ruotsin kanta on suurin, mutta hyvin samanperintäinen kuin Suomen kanta. Venäjän kanta eroaa eniten. Se on muodostunut aikanaan lähes kokonaan toisessa maailmansodassa tuhoutuneesta erittäin pienestä karjalaissuomalaisesta laikakannasta.  
  
Emo on vähän huolissaan, pärjääkö pentu pakkasessa ja haluaisi kantaa sen sisään. 

Pentu on kuitenkin eri mieltä.

Jännittävä maailma hajuineen ja makuineen avartuu. Pentu elementissään.

 Nuori uros pääsee mukaan leikkiin.



Emolla on aina huoli lapsistaan.

Tämä katse riipaisee suomalaista sielua syvältä.

Suomenpystykorva ja sen avulla metsästäminen ovat arvokasta ja ainutlaatuista suomalaista kulttuurihistoriaa, ikiaikista eloa ja metsästystä pikinokan kanssa. Suomen Kennelliitto, Suomen Pystykorvajärjestö ja Metsästäjäliitto tekivät vuonna 2013 aloitteen, että suomenpystykorvalla metsästys liitettäisiin Unescon aineettoman kulttuuriperinnön maailmanlistalle.

Geenitutkimuksella ja yhteistyöllä turvataan suomenpystykorvan ja muiden alkuperäisrotujemme tulevaisuus. Luonnonvarakeskuksen koordinoima Kansallinen eläingeenivarahanke sai 9000e lahjoituksen Kennelliiton koiramessuilla joulukuussa 2016. Se käytetään koirarotujen geenipankin rakentamiseen  Kotimaiset koirarodut turvaan ja geenipankkiin

Pidetään hyvä huoli kansalliskoirastamme!

torstai 12. tammikuuta 2017

Tulppaanit piristää niin emäntää kuin kissojakin

Pitkiä härkäviikkoja joulun jälkeen on mukava piristää tulppaaneille. Niinpä kaupunkireissulla ostin ison kimpun lempivärejäni.

Innostuessani unohdin, että kissanpennutkin nauttivat tulppaaneista vähän vain erilailla.

Maija kokeneempana opasti Taunoa.

Nam!

Voi emäntä, minkä keksi!

Vähän ois vain maisteltu.