Maisemia ja mietteitä lokakuun valossa

Muistan, miten Kolilla alkoi lokakuussa epätoivoinen lumen odotus. Lumi oli valon tuoja ja murheen syöväreistä vapahtaja. Harvoin se vielä valaisi lokakuuta. Täällä Räpsöössä en edes odota lunta. Välillä päivät ovat sateisia, myrskyisiä ja harmaitakin, vaikka niistä onkin kuvia vähemmän. 

Reposaaressa voi säällä kuin säällä mennä meren rantaan tuulettamaan ajatuksiaan. Pienet murheet ja ikävien ihmisten aiheuttamat kiusat huuhtoutuvat Takarannalla Perämeren aaltoihin. Meri tuo valoa ja toivoa ajatuksiin. 

Aamukävelyt koirien ja kameran kanssa ovat parhaita. Nyt ei edes tarvitse lähteä varhain vangitakseen aamun valon. 

Lokakuisia kuvia Räpsöön raitilta.  

Ruska värittää maisemaa pitkään. Vaahteranlehdet rapisevat mukavasti askelien alla Satamapuistonkadulla.

Reposaari on saari ja edelleen vähän eristyksissä muusta Porista. Näin korona-aikaan se lisää turvallisuutta. Täältä saa kaikki tarpeelliset palvelut. Minun ei ole tarvinnut syksyn aikana lähteä Porin keskustaan arkielämän asioiden takia. Räpsöössä olen kuitenkin voinut elellä ilman sen kummempaa eristystä. Kaupassa on väljää ja ravintolaan voi mennä syömään  ruuhka-aikojen ulkopuolella. 

Reposaarelaisten muodostamat pienet yhteisöt ovat melko turvallisia. Ja onneksi on näitä yhteisöjä! Minulle tärkein on tietysti perheyhteisö, jossa Pieta ja Valmu tuovat iloa ja äksöniä päiviini. Naapureiden kanssa rupatellaan ja käydään kahvilla. Kyläsaunassa olen tutustunut uusiin ihmisiin. Surullista on, jos ihmiset koronan pelossa täysin eristäytyvät. Emme tiedä, miten pitkään epidemia on voimissaan. Se ei kuitenkaan saisi sanella ja kutistaa elämäämme.

Olemme perustaneet epävirallisen porukan Räpsöön retkeilijät.  Meitä on nyt viisi, jotka mahtuvat sopivasti yhteen autoon. Olemme tehneet kimpassa jo kolme päiväretkeä lähiympäristöön. Ensimmäisen Isonevalle Pomarkkuun, toisen Seitsemisen kansallispuistoon ja viime sunnuntaina retkeilimme Ritajärven luononsuojelualueella Sastamalassa.

Kyllä minä, Mansi ja Unna olemme sen verran metsäläisiä, että sielu kaipaa välillä korven syliin, sammalmättäille ja puita halaamaan. Onneksi Räpsöön retkeläiset mahdollistavat  lähimatkailun!