lauantai 11. lokakuuta 2014

Rintasenvaaran Käräjäkallio

Aloitan sarjan, jossa esittelen suosikkipaikkojani Kolilla. Sopivaa on aloittaa Kolin niemen viimeisestä vaarasta pohjoisen suunnasta, Rintasenvaarasta. Puolet siitä on uhrattu talviurheilulle eli laskettelulle. 
Rintasenvaara kuvattuna Häkiniemestä. Vuonna 2010 vesi oli ainakin yhtä matalalla kuin tänä vuonna.
Kannattaa etsiä laskettelurinteen alareunasta polku kohti pohjoista. Metsäinen vanha noin kilometrin mittainen polku vie vaaran alarinnettä Käräjäkalliolle. Käräjäpaikkoja Kolilla on kaksi, Pahakolin huipulla ja Rintasenvaaran ja Rintasenlampien välissä ( Geologinen retkeilykartta ja opaskirja 2003). Jonkunlaista karttaa tai opastusta ehkä tarvitaan, ettei kulje vahingossa jyrkänteen ohi. Polku nimittäin jatkuu kohti Niinilahtea

 Lähestyn Käräjäkalliota. Alhaalla välkehtii Rintasenlampi.




Jos haluaa ihailla Käräjäkallion jyrkänteitä lammelta päin, kannattaa kulkea lampien itäreunalla kulkevaa polkua. Soisissa kohdissa polku aina häviää.

Laskettelurinteen vieressä oleva lampi (nimeä en tiedä) kuvattuna laskettelukeskukseen päin. Vasemmalla puolella siis kulkee polku lammen rannalla, oikealla kulkee polku Käräjäkalliolle ylempänä rinteellä.
 Rintasenlampi
Käräjäkallio

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Miksi maatiaisia

Näissä on vain jotain erityistä niin kuin suomalaisessa suossakin.

Minulta on usein kysytty, miksi kotieläimeni ovat maatiaisia. Itselleni se on ollut selvää jo monta vuosikymmentä.
Näin eläinten viikolla sitä on hyvä pohtia julkisesti.
Moni maatiaisrotu ja -kanta on ollut Suomessakin uhanalainen. Esimerkiksi maatiaiskanojen säilytys ei ole kanojen pitoa vain omaksi iloksi ja hyödyksi, vaan samalla voi tuntea tekevänsä arvokasta säilytystyötä.
Kaikki nykyiset kotieläinrodut on jalostettu alunpitäen maatiaisista. Niissä on jalostettu joitakin ihmisen tarvitsemia tuotannon tai ulkonäön kannalta tärkeitä ominaisuuksia ja karsittu ei toivottuja ominaisuuksia. Jalostus vähentää aina geenien monimuotoisuutta. Jos emme huolehdi maatiaiskantojen säilymisestä elinvoimaisina, hävitämme lopulta meille ihmisille läheisimmät ja tärkeimmät eläimet sukupuutton. Maatiaiset ovat arvokkaita geenipankkeja.
Onhan maatiaisetkin jalostuneet ajan myötä. Maatiaiset ovat kuitenkin kehittyneet aina myös luonnon ehdoille. Niiden on pitänyt sopeutua vallitseviin niukkoihin olosuhteisiin. Siksi niissä ei ole yleensä mitään liioiteltua, vaan ne ovat tarkoituksenmukaisen kauniita.
Maatiaisemme ovat hyvin vahva ja tunteikas osa kulttuuriperintöämme. Jos sinulle näytetään kaksi muuten samanlaista kuvaa hevosesta kauniissa maisemassa, mutta toisessa kirmaa suomenhevonen ja toisessa lämminverinen, koet kuvat varmasti hyvin erilailla. Kuva suomenhevosesta tuo mieleen paljon muutakin, kokemuksia, muistoja ja tunteita. Suomenhevonen kertoo tarinaa.

Minun silmissäni maatiaiset ovat kauniita. Ne ovat parhaita valokuvamallejani, joita hyödynnän myös luontokuvissa.
Kaunis aamusumuinen maisema Kortelahden suolla.

Porokoira kuvassa tuo minusta kuvalle sisältöä. Ainakin koiraihmisille tästä voi syntyä jo pieni tarina. Jos kuvassa olisi maatiaiskoiran sijaan vaikka dalmatialainen tai irlanninsusikoira, kuvan henki muuttuisi täysin. Mukavia rotuja molemmat ( minulle on itsellänikin ollut molemmat), vaikkeivat ehkä soinnukkaan suomalaiseen maisemaan.

Maatiaiskantainen porokoira Unna Näkkälästä on luonnonlahjakkuus valokuvamallina.

Pipari on kokenut konkari, kohta 10 vuotias lapinporokoira.

 Piparin tytär Mansi on suolla omassa elementissään.





Minulla ei ole kokemuksia kuin maatiaiskissoista. Omat maatiaiskissani Hilla ja Liinu ovat erittäin huumorintajuisia.

Kissani ja koirani  kulkevat usein mukana kotipiirin kuvausretkillä. Ne ovat seurallisia eivätkä silloin ole kiinnostuneet saalistamisesta. Tietysti on minun vastuullani, etteivät ne häiritse luontoa. Esimerkiksi tämä pikkusuo rauhoitetaan koirilta ja kissoilta keväällä ja kesällä.

Tämä maisema olisi tavanomainen. Liinu tekee siitä hauskan.



Hyvää eläinten viikkoa!



torstai 2. lokakuuta 2014

Kalottireitillä 2011

Kun en pääse Lappiin vaeltamaan, voin onneksi muistella viimeistä kunnon vaellustani elokuun lopulla 2011 Kilpisjärveltä Pitsusujärvelle Haltin lähistölle ja sieltä Lossujärven kautta Norjan puolelle tien varteen, josta palasimme taksilla Kilpisjärvelle. Kaikkiaan vaellus kesti 7 päivää. Yksi yö teltassa, loput varauskämpissä.
 Vaellusporukkamme lapinkoira Mökö, Anne, Sirpa ja minä.

 Saana jäi taakse.

 Ensimmäinen yö Saarijärvellä.

 Saarijärven kämppä





 Toinen yö Suonjarjohka

 Syödessämme saimme ihailla ikkunasta porojen ohimarssia.



 Kivikkoiset reitit olivat rankkoja






 Meekonpahtaa kohti

Saivaara. Tänne voisin vaikka lentää 70-vuotisjuhliini, jos ei kunto enää riitä vaeltamiseen.



 Meekonjärven kämppä







 Pitsusjärvi

 Pitsusjärven kämppä
 Paluumatkalla Vuomakasjoen ylitys



 Urttashotelli

 Viimeinen yö Lossun kämpällä

Sateesta ja liukkaista kivistä huolimatta saavuimme tilatulle taksille ajoissa.
Unohtumaton reissu, kiitos vaelluskaverit!

lauantai 27. syyskuuta 2014

Riippakoivun kuolema


Riippakoivun vuosi. Koskaan ei tiedä, milloin vuosi on viimeinen.


















Saunaranta on nyt erilainen. Mielessä soi vanhan iskelmän sanat jotenkin näin: Riippakoivun alla usein istuttiin. Ystäväni kanssa kuuta katseltiin. Hyvästit kun jätettiin, silmät jäi kyyneliin.



Kaatui syysmyrskyssä 24. 9. 2014

Minne mun matkani johtaakaan, kahta en unhoita milloinkaan. Riippakoivun valkean ja saunarannan laiturin muistan aina Kortelahden rannalla.