Paanajärven karhu

Minulla on ollut jo pitkään haaveena nähdä Paanajärven kansallispuiston maisemat ruskan väreissä. Kahden pikkubussin matkakaravaanimme saapui Paanajärvelle tiistai-iltana syyskuun 13. päivä. Kolmen tunnin ajomatka Pääjärveltä kansallispuistoon ( n 90 km) nostatti toiveita upeista ruskakuvista.

Oppaamme Tatjana kertoi meille heti tavattuamme, että oli edellisenä päivänä nähnyt Paanajärvellä karhun uivan kohti Ruskeakalliota.  Nuori erauspentu oli säikähtänyt moottorivenettä ja kääntynyt takaisin. Tatjana oli kuitenkin saanut kuvan uivasta karhusta. Hän kertoi, että yli 20 vuoden opasaikanaan Paanajärvellä hän näki ensimmäisen kerran karhun. Sattumat vain lisääntyivät, kun kuulin, että veneessä olivat olleet mukana aiempien Paanajärven matkojeni matkakumppanit Paavo ja Susanna.

Torstaiaamu alkoi mukavasti, kun soudin parin matkakaverin kanssa Arolaan tapaamaan ystäviäni. Olipa hauska yllättää heidät tupsahtamalla aamunuotiolle paikkaan, jossa he eivät varmasti osanneet odottaa tapaavansa ketään saatika sitten tuttuja. Muutenkin oli mukava nähdä Arola, jossa olin yöpynyt kahdella aiemmalla matkallani.

Aamupäivällä suuntasimme pienellä Olanga-laivalla kohti Ruskeakalliota ja Mäntykoskea. Arolassa olin kuullut lisää hehkutusta uivasta erauskarhusta. Naureskelimme veneessä, että olisi enemmän kuin lottovoitto, jos mekin näkisimme karhun. Veneen kapteenikaan ei ollut koskaan nähnyt karhua järvellä. Päätin kuitenkin asentaa toiseen kameraani 600 millin putken ja kuvata sillä rannan ruskaa, etten olisi turhaan raahannut putkea erämaahan. Lisäksi minulla oli toinen kamera, jossa oli 200 millin putki.

Kun lähestyimme Ruskeakalliota, yksi retkeläisitä, Elisa, huudahti, että tuolla ui jokin. Äkkiä kamerat suunnattiin  yli sadan metrin päässä uivaa tummaa otusta kohti. Onko karhu? Ei, sanoi Tatjana, se on hirvi. No enpä ole kuvannut koskaan uivaa hirveäkään eli olin ihan tyytyväinen, kun sain "hirven" tähtäimeen. Pitkä putki ilman jalustinta ja tärisevä vene on aika vaativa yhdistelmä.

Eläin lähestyi rantaa ja suuntasi kahden kallioseinämän väliseen pieneen kaistaleeseen. Raksuttelin kuvia tasaiseen tahtiin ja toivoin, että edes joku olisi siedettävän terävä. Näin ison niskakyhmyn. Sellainenhan on hirvelläkin. Sarvia ei kuitenkaan näkynyt.

 Mieleen alkoi nousta epäusko, ei tuo ole hirvi...

Se on karhu! Huudahdus tuli usemmasta suusta. Tällä välin kapteeni oli kääntänyt veneen ja pysäyttänyt vauhdin. Kaikki saimme lumoutuneena seurata, kun iso tumma uroskarhu nousi vedestä.

 Ravisteli vähän turkkiaan ja asteli metsänpeittoon.

Jotkut näkivät vielä karhun tumman hahmon vilahtelevan puiden lomasta, kun se kiipesi Ruskeakallion rinnettä. Metsänkuningas kulki ketterästi mutta arvokkasti, turhia kiirehtimättä.
Minulle yllä oleva kuva oli viimeinen, koska sen jälkeen  kameran akku tyhjeni. Repussa olisi ollut uusi akku, mutta en toki olisi kerinnyt sitä kaivamaan ja vaihtamaan. Jälkikäteen ajattelin, että kerrankin oli tuuria oikein päin. Jos akku olisi loppunut 10 ruutua aiemmin, olisin ollut ehkä hiukan harmissani.

Mutta kuviakin tärkeämpää oli se vavahduttava kokemus nähdä mahtava mesikämmen yhdessä minulle kauneimmassa maisemassa. Kiitos Paanajärvi, rakastettuni !

Ruskeakallio

Paanajärven karhusta kerrotaan varmasti ympäri Suomea. Kiitos Petri Niikolle matkanjärjestämisestä ja lämpimät karhunhalaukset kaikille matkakavereille!

Muistellaan Paanajärven karhua aina kun nokipannu höyryää!
P.S. Tämä tarina oli pakko kertoa ensin. Lisää kuvasuakkunoita Paanajärveltä on luvassa myöhemmin.