Syksyinen suo tuo muistot mieleen. Vielä pari vuotta sitten suolla kirmasi kolme koiraaa.
Kullanpunainen Pipari piti nuorison kurissa.
Piparin lempeä ja uskollinen katse on nyt muisto vain. Pipari kulki rinnallani elämäni vaikeimmat ajat, jolloin tulin hylätyksi monta kertaa. Pipari ei koskaan hyljännyt.
Viimeisiä suokuvia Piparista. Unna haistelee sen lonkkaan kasvanutta suurta kasvainta. Toinen kasvain oli muodostunut jalan sisäpuolelle.Pipari eli täysin terveenä melkein 12 vuotta. Minun oli helppo tehdä päätös, kun aggressiivinen kasvain otti vallan.
Vuosi vierähti ennen kuin jaksoin viedä Piparin tuhkat sinne, missä se oli onnellisimmillaan. Ei se johtunut Piparin menenettämisen surusta. Kaipasin tietysti mutta olen elämässäni kokenut niin monen rakkaan lemmikkin menetyksen, että suruni on enemmänkin kiitollisuutta ja haikeaa muistelua. Halusin omistaa Piparille hetken, jolloin omakin mieleni olisi rauhoittunut ja uskoisin taas tulevaisuuteen. Tämä syksy on ollut kaikin puolin parempi kuin muutama edellinen.
Mansi haistelee Piparin tuhkia, jotka levitin suohon. Tuskin Mansi emoaan tuhkasta tunnisaa tai mistä sen tietää.
Jää hyvästi
