Maisemia ja mietteitä lokakuun valossa

Muistan, miten Kolilla alkoi lokakuussa epätoivoinen lumen odotus. Lumi oli valon tuoja ja murheen syöväreistä vapahtaja. Harvoin se vielä valaisi lokakuuta. Täällä Räpsöössä en edes odota lunta. Välillä päivät ovat sateisia, myrskyisiä ja harmaitakin, vaikka niistä onkin kuvia vähemmän. 

Reposaaressa voi säällä kuin säällä mennä meren rantaan tuulettamaan ajatuksiaan. Pienet murheet ja ikävien ihmisten aiheuttamat kiusat huuhtoutuvat Takarannalla Perämeren aaltoihin. Meri tuo valoa ja toivoa ajatuksiin. 

Aamukävelyt koirien ja kameran kanssa ovat parhaita. Nyt ei edes tarvitse lähteä varhain vangitakseen aamun valon. 

Lokakuisia kuvia Räpsöön raitilta.  

Ruska värittää maisemaa pitkään. Vaahteranlehdet rapisevat mukavasti askelien alla Satamapuistonkadulla.

Reposaari on saari ja edelleen vähän eristyksissä muusta Porista. Näin korona-aikaan se lisää turvallisuutta. Täältä saa kaikki tarpeelliset palvelut. Minun ei ole tarvinnut syksyn aikana lähteä Porin keskustaan arkielämän asioiden takia. Räpsöössä olen kuitenkin voinut elellä ilman sen kummempaa eristystä. Kaupassa on väljää ja ravintolaan voi mennä syömään  ruuhka-aikojen ulkopuolella. 

Reposaarelaisten muodostamat pienet yhteisöt ovat melko turvallisia. Ja onneksi on näitä yhteisöjä! Minulle tärkein on tietysti perheyhteisö, jossa Pieta ja Valmu tuovat iloa ja äksöniä päiviini. Naapureiden kanssa rupatellaan ja käydään kahvilla. Kyläsaunassa olen tutustunut uusiin ihmisiin. Surullista on, jos ihmiset koronan pelossa täysin eristäytyvät. Emme tiedä, miten pitkään epidemia on voimissaan. Se ei kuitenkaan saisi sanella ja kutistaa elämäämme.

Olemme perustaneet epävirallisen porukan Räpsöön retkeilijät.  Meitä on nyt viisi, jotka mahtuvat sopivasti yhteen autoon. Olemme tehneet kimpassa jo kolme päiväretkeä lähiympäristöön. Ensimmäisen Isonevalle Pomarkkuun, toisen Seitsemisen kansallispuistoon ja viime sunnuntaina retkeilimme Ritajärven luononsuojelualueella Sastamalassa.

Kyllä minä, Mansi ja Unna olemme sen verran metsäläisiä, että sielu kaipaa välillä korven syliin, sammalmättäille ja puita halaamaan. Onneksi Räpsöön retkeläiset mahdollistavat  lähimatkailun!

 

Poutatuuli, onko tukka hyvin?

Joskus sitä kohtaa hevosen, joka tekee lähtemättömän vaikutuksen. Näin kävi minulle eilen. 

Vuosien varrella olen kuullut monelta, että  kasvattimme Pilven Poika on aikanaan sellaisen tehnyt. Pilven Pojan muisto vaikuttaa vieläkin ja minulla on olut ilo ja kunnia nähdä sen hienoja jälkeläisiä. 

Suomenhevosori Poutatuuli, s. 26. 5.2005 i Pilven Poika e Taajantyttö,  varsanäyttelyissä I ja II-palkintoja, nuorten suomenhevosten laatuarvostelussa sijat 2/23, 4/21 ja 5/41, Suomenhevonen 110 vuotta-juhlanäyttely 2017 Riihimäki II-palk., omistaja ja kasvattaja Katariina Virtala.

Syksyn ensimmäisenä kuulaana pakkasaamuna ajelin ystäväni Minnan kyydissä kohti Pomarkkua. Siellä metsän keskellä oli pieni , kodikas talli, jossa asusti Pipon 15 v poika ja kaksi Lastun Lekan (i Pilven Poika) jälkeläistä.  

Omistajan elämäntilanteen takia tämä komistus elelee leppoista maalaiselämää ja on omistajalleen hänen elämänsä hevonen, tärkeä sielunystävä ja terapeutti.

Koska oli syksyn ensimmäinen pakkaspäivä ja maa oli liukkaan huurteinen, emme päässeet näkemään oria täydessä elementissään. Sillä ei ollut vielä hokkikenkiä. Katariina kertoi sen olevan luonteeltaan kiltti ja herkkä niin kuin isänsäkin. Karismaa ei tältä herralta puuttunut. Ja selvästi näki, että Poutatuuli eli Late tykkää esiintyä. 

Laten arkikampaus on letti, koska runsas harja sotkeutuisi muuten heiniin eikä pysyisi siistinä. Nuorempana harja oli vielä pitempi. 

Poutatuuli puhalsi suoraan sydämeen. Toivottavasti tapaamme!

Mansin kanssa kissoja tapaamassa

Maatiaismuorin kissat muuttivat hanhiemon luokse

Kun muutin toukokuun alussa Reposaareen, kissat jäivät matkasta Sastamalaan. Minulla on ollut niitä välillä kovastikin ikävä. Uusi emäntä Leena on viestittänyt ahkerasti kuulumisia ja tiedän, että Liinu ja Maija voivat hyvin. Nyt vihdoin pääsin niitä tervetimään. Kissojen paras ystävä Mansi pääsi myös mukaan. 

Vammalan asemalta ajelimme Leenan komealla 50 vuotta vanhalla mersulla mutkaisia hiekkateitä perille. 

Mansi tutustui talon koiraan, Pontsoon. Sitä olisi voinut erehtyä luulemaan Mansin emon Piparin sukulaiseksi. Pontso on kuitenkin portugalinpondengo. Pondengot ovat Portugalissa  metsästyskoiria ja niitä on pieniä, keskikokoisia ja suuria. Karvanlaatu voi myös vaihdella sileästä karkeaan. 

Pihalla käyskenteli vapaana  ankkoja, kalkkunoita ja kanoja. Vieraan koiran ilmestyminen aiheutti kovan kaakatuksen. Mansi käyttäytyi tietysti siivosti, onhan se kanojen ystävä. Kalkkunat olivat kyllä vähän epäillyttäviä. Varsinkin kun yhdn nimi oli vielä Tappaja-Kake. Tosin ei se kuulemma ollut vihainen. Katselimme Mansin kanssa  varuilta hieman kauempaa. 

Maija löytyi uuninpankolta. Molemmat kissat ilahtuivat suuresti Mansin tapaamisesta ja soivat ne hieman huomiota minullekin. Mansi irvisti Maijalle onnesta häntää vispaten. 

Liinu esitteli kissojen oman kulkureitin ikkunasta ulos. 

Pihasta lähti kaunis kärrytie vanhan sammaleisen metsän läpi. Kun läksimme Mansin kanssa kävelemään, kissat tulivat heti mukaan niin kuin aina Kortelahdessakin. 

 

Moikka, Liinu ja Maija! Varmasti vielä tapaamme. Leenalle lämpimät kiitos mukavasta päivästä ja siitä, että kissat saivat hyvän kodin. Välillä aina haikailen, että olisi niin ihanaa, jos ne olisivat luonani. Nyt tiedän kuitenkin varmasti, että ne viihtyvät paremmin Leenan luona maalla kuin sisäkissoina Räpsöössä.