Mummin koira Naava

Minulla on ollut koiria koko aikuusikäni. Ne ovat olleet tärkeä sisältö ja innoittaja elämässäni sekä perhekoirina että harrastuskavereina. Koirat inspiroivat kirjoittamiseen ja valokuvaamiseen. Suurin osa ystävyyssuhteista on syntynyt koiraharrastuksissa ja koirankasvatuksen myötä. Minulla on paljon tärkeitä ystäviä, joita tuskin olisin kohdannut ilman koiria. 

Yhtäkkiä olinkin koiraton. Olin kuvitellut, että saisimme Unnan kanssa vanheta yhdessä yli 80-vuotispäivieni ja sitten tyytyisin seuraamaan lasteni koirien ja kasvattieni elämää. Kun Unna sairastui ja menehtyi alkukesällä, yritin tottua koirattomaan elämään. Koko ajan kuitenkin mietiskelin ja etsin vaihtoehtoja ikäihmisen koirakaveriksi.  Lapinporokoiran  tunnen ja tiedän, että oma liikuntakykyni ei enää pystyisi tarjoamaan riittävästi toimintaa työmotivoituneelle porokoiralle. Mietin saksalaisia, pieniä pystykorvia ja tanskalaisruotsalaista pihakoiraa. Pihakoira olisi ollut taustaltaan kiinnostava. Mutta vaikka on melko pienikokoinen, saattaa olla hyvin aktiivinen. Ei ehkä niin yhteistyöhaluinen kuin paimenkoirat.

Naava ja joku sisaruksista 4,5 viikkoisina

Satuin netistä huomaamaan tutun paimensukuisen ja lapinporokoiria kasvattavan Kajaskiven kennelin pentuilmoituksen. Noora oli aikanaan ostanut minulta kaksi paimensukuista narttupentua, Pilvipolun Lazzarellan ja Villa-Cugun. Selvennykseksi lukijoille, että paimensukuinen lapinkoira on suomenlapinkoiran rekisterissä oleva erillään kasvatettu kanta, joka polveutuu tunturisaamelaisten pitkäkarvaisista porokoirista. 

Kello Riinan viimeinen Cugu-pentue jouluna 2005. Se oli myös minun viimeinen itse hoitamani paimensukuinen pentue. Isänä Kievraduvva Tsahpi. 

Kun katsoin Kajaskiven tulevan pentueen sukutaulua, sieltä löytyivät kolmannesta polvesta lähtien  kaikki minun rakkaat paimensukuiseni ja niiden tutut jälkeläiset. Tajusin, että ei ole mitään järkeä lähteä hakemaan uutta rotua, kun minulla on tässä pentue, jonka perustan tunnen läpikotaisin. 

Riina ja Pilvipolun Cugu-pennut Pilvilampaat-tilalla Pyytivaarassa. Heti pentujen lähdettyä muutin itsekin pois ja muutin sukunimeni Liljasta Hassiseksi. 

Kaivelin kuvia koirista, jotka esiintyvät Naavan sukutaulussa. Neljännessä polvessa oli minun kasvattejani  tai niiden suoria jälkeläisiä 8/16. Ne kaikki olivat terveitä, hienoja koiria. Minä en aio enää itse kasvattaa, vaan haluan itselleni koirakaverin. Siksi minun ei tarvitse ottaa huomioon paimensukuisen lapinkoiran kasvatuksen  nykytilannetta. 

Pilvipolun Villa-Cugu on sukutaulussa kaksi kertaa. Tässä isä Kievraduvva Tsahpi ja emä Kello Riina. Molemmat edustavat Veikko Liljan kantakoiratutkimuksen  häviämässä olleita kantakoiria, jotka hankimme sen perusteella. Ymmärtääkseni ovat nykykannassa vahvasti mukana. 

Irene on ensimmäinen paimensukuinen, vahva kantanarttu, joka löytyy lähes kaikkien kasvattieni takaa ja myös monen muun kasvattajan.

Irenen poika Pilvipolun Severi on Naavan takana jo neljännessä polvessa.

Pilvipolun Pepe löytyy myös neljännessä polvessa. Sen emä on Pilvipolun Lilli (oik), joka herätti innostukseni poropaimennukseen jo ekoissa kisoissa 1995. Keskellä  Lillin emä Irene. Tämä kolmikko on myös lapinporokoirarotuun otettujen Pilvipolun Mansin ja Eemelin suvussa. 

Pepen poika Pilvipolun Mikkomallikas poikansa Korpikonnun Fedjasedän kanssa. Mikkomallikas  on Naavan  emän isänisä.

Pilvipolun Mikko Mallikkaan  takaa löytyy myös Irenen tytät Pilvipolun Taiku. 

Mikkomallikkaan poika Korpikairan Fedjasetä on Naavan isoisä. 

Naavan virallinen nimi on Kajaskiven Hilpeä Villariina. Sen emä on Lempo Soikoon Hattara ja isä Mierka Pähönen, kasvattaja Noora Törnqvist. Oman pitkän kokemukseni perusteella paimensukuinen lapinkoira soveltuu paremmin perhe- ja eläkeläisen koiraksi kuin työintoinen lapinporokoira.  Kumpikin siinä hommassa voi toki onnistua, mutta lapinporokoiran kanssa on haasteita enemmän, Liikuntaa ja mielekästä tekemistä tarvitsevat molemmat. Aika näyttää, miten terveyteni kestää. En ole koskaan jättänyt enkä halua edelleenkään jättää tekemättä asioita vain varmuuden vuoksi. Lapset ovat luvanneet huolehtia Naavasta, jos en enää itse jaksa. 

Mummila ilman koiraa ei ole mummila.

Kirjoitin 1996 julkaistuun Paimensukuisen lapinkoiran Seuran kirjaan Beana tarinan  Valinta. Tässä pieni ote siitä:

Taneli, ekaluokkalaisemme, tulee koulusta. Heittää repun  penkille, riisuu takkinsa ja kyykistyy lattialle pentujen luo. Pepe varaa heti parhaan paikan Tanelin sylistä. Siinä ne kaksi nuorta miehenalkua katsovat luottavaisesti toisiaan silmiin. Taneli sanoo; "Otetaan Pepe, se on mun kaveri." Tajuan, mitä väliä on ahtaanlaisella takaosalla tai kippuralla hännällä. Tuossa on alkamassa ystävyys, joka kestää, kun pikkupojastani on varttunut aikuinen. Kun viimeinen lapseni lähtee aikanaan kotoaan, ehkä Pepen katse on vielä lohtunani."

Naava on Pepen pojanpojantyttärentytär. Sillä on sama tehtävä kuin Pepellä mummilan koirana. Lapsenlapseni ovat tottuneet, että mummilassa on koiraystävä. Sitä työtä ovat hoitaneet hienosti Pipari, Mansi ja Unna. Nyt Naava saa tärkeän tehtävän olla kaveri Tanelin vastasyntyneelle ja neljälle muulle lapsenlapselleni. 

 

Uusi koti kaupunkipuistojen kainalossa

Kun en enää pääse ikimetsiin ja muutin Tampereelle, toiseksi paras vaihtoehto on asua puistojen lähellä. Puistoja ei rakenneta täyteen kerrostaloja. Löysin sopivankokoisen kaksion J. I. Reinilän puiston kupeesta Hatanpäästä. Korttelin päässä on ihana Hatanpään arboretum ja Pyhäjärven rantamaisemat. 

Lisäbonuksena tämä on senioritalo. Vaskikodit muodostuvat kolmesta kerrostalosta, jotka on yhdistetty käytävillä. Niinpä pääsen sisäkautta hoitamaan asioita toimistoon, ravintolaan, jalkahoitoon, kuntosalille ja  kampaajalle. Palvelut tuntuvat pelaavan.  Ovat tietysti maksullisia , mutta autottamana minulle on tärkeää, ettei joka asian takia tarvitse lähteä bussilla keskustaan. Tosin sinne ei ole kovin pitkä matka, vain pari kilometriä. Bussivuoroja on hyvin ja parin vuoden päästä myös ratikka. 

Pro Vaskikodit yhdistys toimii aktiivisesti ja järjestää asukkaille paljon toiminallisuutta. Minäkin olen kerinnyt käydä jo jumpassa ja grilli-illassa. Kerron myöhemmin varmasti lisää senioritalon toiminnasta. Tämä on hyvä vaihtoehto ikääntyville yksinäisille ja pariskunnille, jos on varaa ostaa asunto. 

Sain sopimaan melkein kaikki rakkaat huonekaluni, vaikka neliöitä on yli kymmenen vähemmän.

Valoa asuntoon tulvii koko päivän.

Työpisteen ikkunasta näkyy omenapuita.

Ruokapöytäni on suunniteltu isompaan keittiöön. Minun on siitä vaikea luopua.

Terassi on iso ja mukava.

Oma pieni piha-alue antaa yksityisyyttä.

Aitaamiselle oli ihan erityinen syy.

Ensimmäinen päivä uudessa kodissa vähän laulattaa. 

Jatkuu seuraavassa päivityksessä.

Unna lähti pilviporojen paimeneksi

Hyvästi kaunis, rakas koirani Unna.

21. 3. 2014- 5. 7. 2026

Jouduin tekemään raskaan ja vaikean päätöksen yllättäen ja ihan liian aikaisin, kun Unna nukutettiin ikiuneen 5. 7. 2026 Porissa. Unna on syntynyt 21. 3. 2014 Enontekiön Näkkälässä Marja Vanhapihan kasvattamana. Viikko sitten helteiden aikaan Unnan ruokahalu hävisi ja se oli selvästi väsynyt. Luulin oireiden johtuvan helteistä. Loppuviikosta säät helpotti, mutta ruoka ei vieläkään maistunut. Unna kuitenkin söi joka päivä vähän ja joi normaalisti. Niinpä matkustimme sunnuntaina jo pitkään suunniteltuun perhetapaamiseen Reposaareen. Illalla jouduimme tyttäreni Lauran kanssa viemään Unnan kiireesti päivystykseen, koska sen emätinaukosta alkoi virrata mätää. Kohdussa oli kehittynyt helteiden aikaan paha kohtutulehdus. Leikkauksen onnistuminen ja toipuminen olisi yli 12-vuotiaalle koiralle epävarmaa.Unna nukkui rauhallisesti pois tästä maailmasta.

Haimme Unnan ja veljen Rannun yhdessä Kuosmasen Tiinan kanssa Näkkälästä. Samalla porukalla olemme seikkaileet sen jälkeenkin ympäri Lappia aina Jäämeren rannalle saakka. 

Viime talvena kävimme vielä tervehtimässä sisarusten emoa Nastia 15v. Hyvin otti Marja Vanhapihan koiralauma sukulaiset vastaan. Nasti tarkastaa tytärtään ja joku Nastin urosjälkeläisistä Rannua. 

Kuvassa Nasti ja Rannu, takana Unna. Nasti siirtyi muistojen porolaitumille tämän vuoden toukokuussa. 

Unnan ensimmäiset Pilvipolun Neakkel-pennut syntyivät 2018 tammikuussa, 7 poikaa. Isä on Korpikairan Ikirouta eli Manu. 

Kaksi pojista meni porokoirahommiin. Toinen on palkittu kaksi kertaa poropaimennuskisoissa. Kaikki muutkin ovat käyneet poroilla ja osoittaneet vahvaa taipumusta. Pojat ovat nyt 8 v ja porukasta löytyisi terveystarkastettuja suvunjatkajia. Ainoastaan Ránnella on yhdet jälkeläiset. 

Seuraava Vilgesjuolgi-pentue syntyi  kesällä2019.Se oli viimeinen pentue, jonka kasvatin Unnan kanssa Kortelahden upeassa maalaismiljöössä. 

Pentueen isänä oli Pilvipolun Eemeli, joka vielä viime kevättalvena 14 vuotiaana laittoi porot reippaasti kirnuun.  

Myös Pilvipolun Mansi, Eemelin sisko, osallistui aktiivisesti pentujen kasvatukseen.

Kasvatusapuna olivat myös Sulevi kukko ja kanat

ja kissat, kuvassa Hilla.

Tästä pentueesta yksi uros meni porokoiraksi, yksi toimii pelastuskoirana hälytysryhmässä, yksi narttu on taitava maatilan monitoimipaimen. Kaikilta luonnistuu hyvin kotikoiran tehtävät. Neljä on osallistunut poropaimennusleireille  ja ovat pärjänneet porojen kanssa hyvin. Sukua on jatkanut yksi narttu. 

Unnan viimeinen pentue pantiin alulle vielä Kolilla. Isänä hieno herrasmies Pilvipolun Helmen Arwo 9v. 

Pennut , 3 urosta ja 5 tyttöä syntyivät ensimmäisenä kesänä  Reposaaressa v 2020.

Mansi hoiti isoa pentuetta Unnan apuna.

Pilvipolun Repolaisista kukaan ei vielä ole jatkanut sukua, koska kahdella pennulla oli atooppista ihottumaa. Nyt pennut ovat 6 vuotiaita ja kaikki muut tietojeni mukaan terveitä. Terveystarkastettu on vain sijoitusnarttuni Pilvipolun Kaisla Repolainen priimatuloksin. Se on palkittu Mejässä ( verijälki)  voittajaluokassa ykköstuloksella. Pentueesta kaksi koiraa on porotiloilla ja ainakin toinen toimii erinomaisesti. Yksi narttu on ollut useammalla poropaimennusleirillä ja herättänyt ihastusta  kyvyillään. 

Unna vietti eläkeläisvuosiaan ensin Mansin kanssa Reposaaressa ja sitten ainoana koirana Tampereen Multisillassa.

Vielä keväällä Unna juoksi reippaana pyörän vierellä yhteisillä retkillämme Multisillan ja Peltolammin luonnonsuojelualueilla. 

Unna jätti jälkeläisiinsä vahvasti hyviä paimennusominaisuuksia. Itse  se oli sinnikäs paimen, mutta aina kohtelias poroille ja lampaille. 

Onneksi Unnasta on tuhansia kuvia. Se oli suosituin valokuvamallini kirjoissani, päivityksissäni ja  korteissani.

Juokse vapaana parhaan ystäväsi Mansin kanssa!