perjantai 6. marraskuuta 2020

Marrasmyrskyt

 

Marraskuun alku Reposaaressa on ollut myrskyinen. Kovia tuulia, reilusti yli 10m/s ja navakoita puuskia on ollut lähes joka päivä. Samalla sää on ollut lämmintä. Porissa on tehty uusi marraskuun lämpöennätys 14,7 astetta.

Olemme viihtyneet koirien kanssa Takarannalla Selkämeren aaltoja ihmetellen ja ihaillen. 




Lontoon rannan aallonmurtaja on nähtävästi hyvä kalastuspaikka lokeille. 














tiistai 3. marraskuuta 2020

Kotoilua marraskuussa



Marraskuussa on luontevaa käpertyä omaan koloonsa. Tänä vuonna se on myös toivottavaa, että saisimme covid-19 viruksen kuriin. Kun ulkona on pimeää ja myrskyää, eläkeläisenä kotona voi keskittyä kaikkeen semmoiseen, mistä pitää. 


Minä viihdyn tässä uudessa kodissani, Toivolan keltaisesa talossa. Se on minulle juuri sopivan kokoinen. On mukava ajatella, että se on kestänyt Reposaaren myrskyt ja paahteet jo  ainakin 100 vuotta ja siitä pidetään edelleen hyvää huolta. 

Lokakuussa kunnostettiin talon kaunis parveke. Tukipilarit ja kaiteet uusittiin. Sieltä on hyvä haistella merituulta ja tarkastaa säätilanne. Ja haaveilla kesästä, jolloin voi istuskella ystävien kanssa parvekkeella  nauttimassa Räpsöön omintakeisesta miljööstä.Tai juoda amukaffeet kaikessa rauhassa auringon lämmössä. 

Kuisti on myös yksi lempipaikkani, samoin koirien. Pyhäinpäivän aikaan jo vähän laittelin jouluvaloja. Unna ja Mansi odottelevat pieniä halloweenvieraita.


Koirat ovat sopeutuneet henosti talon elämään. Ne eivät reagoi Kirkkokadun liikenteeseen eivätkä hauku sisällä tai parvekkeella.Kun ne kuulevat tarkoilla korvillaan talon portin aukeavan, koirat menevät ovelle ja jos en huomaa, haukkuvat eli en tarvitse muuta ovikelloa. Pihalla tietysti pitää vähän kommentoida ohi kulkeville ihmisille ja varsinkin koirille.


Ikkunoista Kirkkokadulle kurkistelevat ystäväni Jaana Kanervan (Hepovilla) huovuttamat kettukranssit. 


Muut huopaeläimet, maatiaiskotieläimet ovat kulkeneet matkassani Kolin ensimmäisestä näyttelystä lähtien. Ne on huovuttanut Arja Leppänen. Ne eivät ole vain koristeita, vaan lapset saavat myös leikkiä eläimillä.  


Taisto-kukko, ensimmäisen horniolaiskukkoni huovutettu näköispatsas vartio takanreunalla.


Monta kettua kuvassa? Jostain kumman syystä nyt sisutuksen teemaksi on muotoutunut kettu. 


Maatiaismuorin kodin sisustuksessa on tärkeää tarinat. Matot on kutonut väritoiveideni mukaan Anna ja jakkaran tehnyt Taru. Nalle muutti luokseni hoivakodista, jossa se oli monta vuotta äitini pehmoleluna. Pieta antoi sille nimeksi Ulla-nalle isomummin mukaan. Sylissä oleva kettu on nimeltään Kettunen. 
Tärkeää on myös luonnonmateriaalit ja kotimaisuus. Huonekaluissa vanhaa tammea ja Parolan rottinkia. Tekstiilit puuvillaa ja suomenlampaan villaa lankoina ja taljoina. 


Seinillä on omien valokuvien ja Lauran töiden lisäksi maatiaiskotieläinaiheisia koulutauluja, jotka ovat olleet keräilykohteitani pitkään. Keittiössä laskuopintaulu ykkösestä.  Lisää tietoa  maatiaiset opetustauluissa


Marimekon värimaailma on viehättänyt minua jo 60-luvulta alkaen. Mukeihin olen kerännyt eri suunnittelijoiden kuoseja. 


Nyt on aikaa lukemiselle. Aika harvoin luen kirjan kahteen kertaan. Anni Kytömäen Kultarinta on suuri suosikkini ja luen sitä parstaikaa uudestaan. Hänen seurassaan pääsen ikimetsiin, kuulen palokärjen kirkaisun ja haistan suopursun tuoksun. Karhun kanssa vaellan Kolin vaaroille. Lukemista odottaa Kytömäen uusin kirja Margarita. 






tiistai 27. lokakuuta 2020

Maisemia ja mietteitä lokakuun valossa

Muistan, miten Kolilla alkoi lokakuussa epätoivoinen lumen odotus. Lumi oli valon tuoja ja murheen syöväreistä vapahtaja. Harvoin se vielä valaisi lokakuuta. Täällä Räpsöössä en edes odota lunta. Välillä päivät ovat sateisia, myrskyisiä ja harmaitakin, vaikka niistä onkin kuvia vähemmän. 

Reposaaressa voi säällä kuin säällä mennä meren rantaan tuulettamaan ajatuksiaan. Pienet murheet ja ikävien ihmisten aiheuttamat kiusat huuhtoutuvat Takarannalla Perämeren aaltoihin. Meri tuo valoa ja toivoa ajatuksiin. 



Aamukävelyt koirien ja kameran kanssa ovat parhaita. Nyt ei edes tarvitse lähteä varhain vangitakseen aamun valon. 


Lokakuisia kuvia Räpsöön raitilta.  


Ruska värittää maisemaa pitkään. Vaahteranlehdet rapisevat mukavasti askelien alla Satamapuistonkadulla.


Reposaari on saari ja edelleen vähän eristyksissä muusta Porista. Näin korona-aikaan se lisää turvallisuutta. Täältä saa kaikki tarpeelliset palvelut. Minun ei ole tarvinnut syksyn aikana lähteä Porin keskustaan arkielämän asioiden takia. Räpsöössä olen kuitenkin voinut elellä ilman sen kummempaa eristystä. Kaupassa on väljää ja ravintolaan voi mennä syömään  ruuhka-aikojen ulkopuolella. 

Reposaarelaisten muodostamat pienet yhteisöt ovat melko turvallisia. Ja onneksi on näitä yhteisöjä! Minulle tärkein on tietysti perheyhteisö, jossa Pieta ja Valmu tuovat iloa ja äksöniä päiviini. Naapureiden kanssa rupatellaan ja käydään kahvilla. Kyläsaunassa olen tutustunut uusiin ihmisiin. Surullista on, jos ihmiset koronan pelossa täysin eristäytyvät. Emme tiedä, miten pitkään epidemia on voimissaan. Se ei kuitenkaan saisi sanella ja kutistaa elämäämme.

Olemme perustaneet epävirallisen porukan Räpsöön retkeilijät.  Meitä on nyt viisi, jotka mahtuvat sopivasti yhteen autoon. Olemme tehneet kimpassa jo kolme päiväretkeä lähiympäristöön. Ensimmäisen Isonevalle Pomarkkuun, toisen Seitsemisen kansallispuistoon ja viime sunnuntaina retkeilimme Ritajärven luononsuojelualueella Sastamalassa.








Kyllä minä, Mansi ja Unna olemme sen verran metsäläisiä, että sielu kaipaa välillä korven syliin, sammalmättäille ja puita halaamaan. Onneksi Räpsöön retkeläiset mahdollistavat  lähimatkailun!





 









perjantai 16. lokakuuta 2020

Poutatuuli, onko tukka hyvin?

Joskus sitä kohtaa hevosen, joka tekee lähtemättömän vaikutuksen. Näin kävi minulle eilen. 

Vuosien varrella olen kuullut monelta, että  kasvattimme Pilven Poika on aikanaan sellaisen tehnyt. Pilven Pojan muisto vaikuttaa vieläkin ja minulla on olut ilo ja kunnia nähdä sen hienoja jälkeläisiä. 


Suomenhevosori Poutatuuli, s. 26. 5.2005 i Pilven Poika e Taajantyttö,  varsanäyttelyissä I ja II-palkintoja, nuorten suomenhevosten laatuarvostelussa sijat 2/23, 4/21 ja 5/41, Suomenhevonen 110 vuotta-juhlanäyttely 2017 Riihimäki II-palk., omistaja ja kasvattaja Katariina Virtala.

Syksyn ensimmäisenä kuulaana pakkasaamuna ajelin ystäväni Minnan kyydissä kohti Pomarkkua. Siellä metsän keskellä oli pieni , kodikas talli, jossa asusti Pipon 15 v poika ja kaksi Lastun Lekan (i Pilven Poika) jälkeläistä.  


Omistajan elämäntilanteen takia tämä komistus elelee leppoista maalaiselämää ja on omistajalleen hänen elämänsä hevonen, tärkeä sielunystävä ja terapeutti.





Koska oli syksyn ensimmäinen pakkaspäivä ja maa oli liukkaan huurteinen, emme päässeet näkemään oria täydessä elementissään. Sillä ei ollut vielä hokkikenkiä. Katariina kertoi sen olevan luonteeltaan kiltti ja herkkä niin kuin isänsäkin. Karismaa ei tältä herralta puuttunut. Ja selvästi näki, että Poutatuuli eli Late tykkää esiintyä. 


Laten arkikampaus on letti, koska runsas harja sotkeutuisi muuten heiniin eikä pysyisi siistinä. Nuorempana harja oli vielä pitempi. 



Poutatuuli puhalsi suoraan sydämeen. Toivottavasti tapaamme!