perjantai 23. joulukuuta 2022

Luonto-äidin lahjat vuodelle 2022

Tämä vuosi on ollut vähän erilainen. Olen ollut melkein koko vuoden kirjaimellisesti heikossa hapessa. Potenut milloin jalkaani milloin sydäntäni. Kävin läpi vuoden kuvasaalista. Totesin, että kaikista vaivoista huolimatta olen saanut kokea huikeita luontoelämyksiä. Luontoäiti on ollut todella antelias. Ehkä hän on halunnut hoitaa minua lahjoillaan.





Jo pitkään haaveeni on ollut päästä Raittijärvelle, porosaamelaisten kylään Käsivarren tuntureille ja kuvata porokoiria työssään.


Jalkani oli kevään mittaan turvonnut niin, että matkalla pohjoiseen minun piti ostaa 41 numeron kengät, vaikka yleensä käytän numeroa 38. Mutta tästä reissusta en halunnut luopua. Onneksi mukana oli ystäväni Tiina, joka kantoi kamerani ja ajoi taitavasti moottorikelkkaa.



Paikalliseksi oppaaksi saimme parhaan mahdollisen, poromies Antti Oula Juuson, kuuluisn Kaijukan pojanpojan. 


Matkaa kylään oli 36 km. Ylhäällä tunturissa välillä tuiversi, välillä paistoi aurinko. 

Raittijärven kylä kuvattuna erotusaidalta päin. Tästä seikkailusta lisää maaliskuun jutssani Raittijärvi, saamelaiskylä Käsivarren suurtuntureilla





Toukokuussa tein unohtumattoman norpparetken Linnansaaren kansallispuistoon. Taas minulla oli mahdollisuus saada oppaaksi ja veneen kuljettajaksi paikallinen huippuasiantuntija Marita. Jalan vaivat olivat vain pahentuneet, mutta veneestä kuvaaminen onnistui vallan mainiosti. Kuvasin 600 mm putkella norppien köllöttelyä luodoilla niiden rauhaa kunnioittaen. Päivä Saimaalla oli uskomaton. Näimme 3 norppaa ja kaiken huipuksi pikku kuutin ilta-auringossa nukkumakivellään. 







Retkikertomus kevään valoon blogissani Kevätvirkistys Saimaalla


Keskikesällä tein sisarusteni kanssa nostalgiamatkan lapsuuteni maisemiin Rääkkylään. Löysin sieltä idyllisen majoituspaikan Hakoniemen luovan tilan Oravisalon saaresta. Osallistuimme Mallan ja Pekan kanssa Kihaukseen, kansanmusiikkifestivaaliin, muistelimme lapsuutta ja etsimme välähdyksiä muistojen maisemista. 



Oriveden rannalla


Matkan jälkeen kuntoni romahti ja jouduin sairaalaan. Tilanne pisti miettimään, mikä on elämässä tärkeää. Kiitollisuus lapsista ja ystävistä konkretisoitui, kun he riensivät apuun. Yhtään en reissujani katunut, vaikka vähän riskillä meninkin. Vielä oli paljon unelmia totetumatta...


Marraskuussa kuntoni oli jo parempi. Oli aika lähteä metsäpeurojen maille. Taas sain oppaaksi erinomaisen paikallisen asiantuntijan, Terhin. Terhi asuu Vimpelissä ja metsäpeurat vaeltavat heidän tilansa lähettyvillä syksyisin talvilaitumille. Taas Luontoäiti oli armollinen ja näimme kymmeniä metsäpeuroja. Minulle metsäpeura on voimaeläin, joka kertoo kaipuustani ikimetsiin. 


Kertomus retkestä Metsäpeurojen mailla


Tämä vuosi on ollut monella tapaa pelottava ja mieltä hämmentävä sekä omalta että koko ihmiskunnan kannalta. On sairautta, sotaa, sodanuhkaa, ilmastokriisiä ja luontokatoa. Siksi on tärkeää huomata, että toistaiseksi selvittiin. Minulla oli kunnia tutustua Euroopan ainoan alkuperäiskansan elämänpiiriin. Sain  tavata kaksi eläinlajia, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat erittäin uhanalisia Suomessa. Metsäpeura ja norppa antavat toivoa. 


keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Lintulaudalla, muistoja ja haaveita

Minä opin aikanani tunnistamaan kotoiset lintulajimme Kortelahden oman pihan talviruokinnalla. Nyt huomasin, että alan unohdella nimiä. Niinpä kaivoin vanhoja kuvia Kolin ajoilta 2010-luvulta. Kortelahdessa minulla oli ruokintapaikka mielestäni maailman kauneimmalla paikalla: mökin takapihalla suurten koivujen katveessa, taustalla Käränkävaara, jonka aamun valo maalasi satumaisin sävyin.



Punatulkku pakkasaamuna. Punatulkku oli vakiovieras ja iloinen parvi oli talvipäivän piristys.




Talitinttejä oli eniten. Ne olivat ahkeria puurtajia, jotka hyödynsivät tarkkaan lyhyen päivän.


Muutin Kortelahteen 2009. Ensimmäisinä talvina hömötiainen oli varsin yleinen vieras, mutta kymmen vuotta myöhemmin harvinaisuus. 


Töyhtötiainen, iloinen veijari, harvinaistui myös vuosien saatossa. 


Sinitiaiset ja viherpeipot olivat lähes jokapäiväisiä ruokavieraita.





Käpytikkoja oli useampi pariskunta. 


Ruuasta käytiin tiukkoja keskusteluja oravien kanssa. 



Närhi on korea ahmatti. Niitä Kortelahdessa oli runsaasti. 


Harmaapäätikka oli varovaisempi. Se oli kuitenkin joka talvinen vieras ja pesi pihametsikössä. 




Keltasirkut, pikku auringot, lehahtivat parvina sirkuttaen ruokailemaan. Ne ilmestyivät yleensä  kevättalvella ja siivittivät kevään odotusta. 



Pikkuruinen, sisukas urpiainen


Tyylikkäät tilhit viihtyivät  muutaman päivän ja sitten parvi lehahti jonnekin muualle. 



Yllätysvieraita!


Tikli on vähän harvinaisempi, upean värinen lintu. 


Värikkäitä vieraita.
Nyt mietiskelen, että jos laittaisin talviruokinnan tänne Reposaaren pihaan. Olisi mielenkiintoista  nähdä, mitä vieraita saisin pihalleni täällä. Ainakin varpusia, joita Kolilla oli harvoin. Täälllä talvehtii myös mustarastaita ja kottaraisia. 
 




keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Porokoira Háldi ja paimenkissa Nipsu

On mukava huomata, että oma kasvatti on päässyt juuri oikeaan paikkaan.


Kolmivuotias lapinporokoira Háldi elää maalla perheensä, lampaiden, kanojen, metsästyskoirien ja kissan kanssa. Háldi avustaa innolla emäntäänsä Terhiä kaikissa tilan töissä.


Pilvipolun Háldi Vilgesjuolgi on rotuun otettujen Unnan ja Pilvipolun Eemelin tytär, poropaimenten sukua.







Paimenkissa Nipsu osallistuu innokkaasti Háldin apuna paimennushommiin. Nipsun mielestä lampaat ovat monella tapaa mukavia ja hyödyllisiä kavereita. Niitä voi vähän säikytellä ja pakkasella voi lämmitellä niiden selässä. Nipsun tempauksia on mahdollista seurata instassa @paimenkissanipsu.




Nipsu on leikattu kolli. Ulkonäön ja humoristisen elämänasenteen se on perinyt isoisoäidiltään Maatiaismuorin Hillalta. Se on Kuosmasen Tiinan kasvatti ja sen toinen nimi onkin Kuosmanen. 




Kiitos Terhi, Haldi ja Nipsu! Olipa virkistävää nähdä ja kuvata kunnon maatiaiselämää!