sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Aika muistella, aika unelmoida

Joulun jälkeen alkoi korona  ahdistaa. Saan kolmannen rokotuksen vasta tammikuun lopulla ja päätin ympärillä jylläävän omikron muunnoksen takia pysytellä karanteenissa. Päivässä olikin yhtäkkiä paljon enemmän tunteja. Olen lukenut, kuunnellut äänikirjoja, katsonut netistä ja telkkarista elokuvia. Olen selannut vanhoja päiväkirjojani, käynyt läpi kuvia ja vanhoja pöytälaatikkosuunnitelmia. Mikään ei kuitenkaan ole ottanut oikein tuulta purjeisiin ja olen ollut levoton. Niinpä päätin vain muistella ja unelmoida ilman mitään suorituspaineita. Silmiin sattui vuoden 2015 kuva-arkistot.

Olihan se kesä Kolin Kortelahdessa! Mansilla oli pennut yhdessä Rannun kanssa ( Pilvipolun Velho-pennut). Kuvassa pentuja vahtii isoäiti Pipari. Horniolaiset kanat olivat aina touhuissa mukana.


Sahfi ja Tilko Yrjö-kukon ohjauksessa



Hilla opettaa Runnelle ja Luuhkille kissojen kieltä.


Pilkki, Runne ja Luuhki ovat jo reagoineet luoksetulokutsuuni. Lampaat seuraavat tilannetta kiinnostuneena.


Sinä kesänä syntyi myös karitsoita. Kainuunharmasuuhi ja vastasyntyneet karitsat. Alakuvassa samat kolmeviikkoisina.


Loppukesästä syntyi vielä Liinulle kissanpennut.


Tätä minä haluan muistella ja tästä kertoa. Maatiaiskotieläinten sopuisasta elämästä keskenään ja ihmisten kanssa, kun niillä on riittävästi tilaa, vapautta liikkua  ja luonnolliset olosuhteet. Elämä Kortelahdessa oli inspiroivaa ja antoisaa. Opin niin paljon. 


Pidin kesän aikana kaksi valokuvanäyttelyä. Alkukesästä Porvoossa Frederikan Lähteellä ja elokuussa Joensuussa Kauppaneuvoksen kahvilassa Kuninkuusravien aikaan. Siellä oli Suonna Kononen laulamassa  suomenhevosesta. Ne olivat unohtumattomat  näyttelynavajaiset.
 


Marraskuussa  avautui Luontokeskus Ukossa näyttely Maatiaiset maisemassa. Syksyn aikana kirjoitin Omat lampaat-kirjaa. Kun sain sen vähän ennen joulua käsistäni painoon, olinkin sitten palanut loppuun.


Syksyllä kuoli Pilven Poika. Kuvassa sen poika Ukonhattu hautajaispäivänä. 
Näin jälkikäteen itseänikin hirvittää tuon vuoden vauhti.  Sinä vuonna koin henkilökohtaisessa elämässäni suuren pettymyksen ja hylkäämisen. Yksinäinen elämä Kortelahden mökissä ja omat maatiaiskaverini, parhaat terapeuttini, pakottivat minut hidastamaan ja rauhoittumaan. Ja nostivat minut taas pikkuhiljaa jaloilleni. Elämä  vaaran kupeessa jatkui vielä neljä vuotta, kunnes syntyi luonnollinen päätös, että kohta olisin tähän elämäntapaan liian vanha.  Nyt täällä Reposaaressa koronan pakottamassa yksinäisyydessä minulla on onneksi muistot ja valtavat arkistot kuvia. Haaveilen, että vielä voisin kertoa eläinten isosta merkityksestä ihmisten hyvinvoinnille. Ja miten hyvin maatiaiset tähän rooliin sopivat!