perjantai 29. huhtikuuta 2022

Sinikeltainen kevät




Ikävöin sinivuokkoja. Kortelahden pientilalla kasvoi muutama tammi. Niiden juurelle nousi kevään ensimmäiset viestintuojat. Sinnikkäästi ne kaivautuivat ruskeiden lehtien alta avaten loistavan siniset silmänsä kohti aurinkoa. Täällä meren rannalla Reposaaressa luonto on karumpaa enkä löydä sinivuokkoja. Täällä tuttu kevään merkki on rantakäärme. Niitä lepäilee isoissa kasoissa auringonlämmössä Takarannan rantakalliolla. Minusta rantakäärmekin keltaisine pääjuovineen on kaunis. Ehkä se sopii paremmin tämän sinikeltaisen kevään hämmentäviin tunnelmiin.


Sinivuokon syvästä sinestä ja keltaisesta sydämestä tulee mieleen Ukraina. Mietin niin kuin varmasti moni muukin, voinko iloita keväästä, kun Ukrainassa sota murskaa ihmisiä ja kokonaisia kaupunkeja. Tänä keväänä eurooppalaisten eteen on noussut uhkakuvia, jotka luulimme olevan jo historiaa. Minun ikäpolveni oli oppinut tuntemaan toisenlaisen Venäjän. Vanhempien katkerat sotamuistot olivat haalistuneet. Loimme uusia yhteyksiä kaupan, matkailun ja kulttuurin alalla. Matkustin itsekin kauniissa Pietarissa, joka on täynnä vanhaa ja uutta kulttuuria. Lumouduin Paanajärven kansallispuistosta ikimetsineen ja erämaisemineen. Tapasin matkoillani ja myös Kolilla asuessani ystävällisiä venäläisiä lomalaisia, jotka arvostivat maidemme rauhallisia välejä ja kaunista luontoa. Yhtäkkiä tämä kaikki on kuin poispyyhkäisty. Putinin rautaesirippu on noussut muurina kansojen välille. Meillä on arvaamaton ja pelottava naapuri, jonka valtaapitävät eivät kunnioita demokratiaa eivätkä sananvapautta. Jälkiviisaasti voi sanoa, että merkit olivat näkyvissä. Meitä sumutettiin ja olimme hyväuskoisia, mutta vielä enemmän on johdettu harhaan Venäjän kansaa. Uskoisin, että suurin osa sekä venäläisistä olisi halunnut jatkaa elämää sovussa. Mutta heiltä ei kysytty.
 

 Minun elämänkatsomukseni mukaan maailma ei koskaan tule paremmaksi sodalla. Nyt minut on pakotettu myöntämään, että sotaa ei voi aina välttää. Länsimaiden pakotteet Venäjää vastaan eivät tunnut riittävän. Ukrainalaisille ei annettu vaihtoehtoa, jos he halusivat säilyttää itsenäisyytensä. Pasifistina olen eksyksissä ja hämmentynyt. Rauhaan tarvitaan aina luottamusta ja solidaarisuutta. Siksi ei minusta nytkään voi vaipua epätoivoon tai silmittömään vihaan. Tässä sodassa pääsyyllisestä ei ole epäillystä, mutta kaikkien venäläisten niputtaminen samaan porukkaan ei ole oikea tapa saada sotaa loppumaan. Minun toivoni ovat venäläiset äidit, isoäidit ja heidän lapsensa. Rauhan ja sovinnon mahdollisuus pitäisi aina olla olemassa.


 Omalta osaltamme voimme jokainen miettiä, miten voimme auttaa ukrainalaisia. Hyvin suomalaiset ovat auttaneetkin. Sodan pakolaisia on autettu pois maasta, otettu vastaan koteihin, lahjoitettu tavaroita ja rahaa, järjestetty mielenilmaisuja Ukrainan puolesta. Toivottavasti emme turru sodan uutistulvalle, vaan jaksamme tukea edelleenkin. Sotaan ei saa koskaan tottua, vaikka sitä seuraisi turvallisesti kaukana pommituksista. Mielessäni soi vanha tuttu sodanvastainen laulu: Where have all the flowers gone? Missä, missä kukat on, tullut kesä on, kukkaset on kadonneet, tiedätkö syyn? Vaikka sota ja sen uhka on synkkänä pilvenä mielessä, ei se voi peittää kevään aurinkoa. Ei ole väärin nauttia kesästä ja kukista. Toivottomuuden keskelle pitää luoda toivoa. Tänä keväänä on vielä tärkeämpää iloita kevään kasvun voimasta ja istuttaa kukkia ja muuttaa pihanurmikko kukkakedoksi.







torstai 14. huhtikuuta 2022

Lapset kasvoivat villan tuoksussa

Suloisia muistoja vuosikymmenten takaa. Veljeni Pekka oli käynyt läpi vanhoja diojaan ja sieltä löytyi aarteita. Mukana myös omia kuvia. Hetkiä perheemme elämästä silloin, kun lapset olivat pieniä ja kaikki oli mahdollista. Eläimet ovat aina olleet tärkeässä roolissa lasten kasvussa. Ja lampaat ovat olleet meidän perheemme leipä ja lämpö.

Kevät 1984. Aloittelimme lampureina Rämsöön Vuorelan mökissä. Visiomme suomenlampaasta kaikissa väreissään alkoi selkiytyä.  Lauran, minun ja Johanneksen päällä minun suunnittelemani ja neulomani villapaidat ja myssyt omien lampaiden villoista.

Alusta asti halusimme tuoda esille suomenlampaan hienoa villaa ja värejä. Veikko Lilja esittelee kevään karitsoiden värikirjoa. 

Laura koulukaverinsa  ja koiriemme walesinspringerspanielin Väkkärän bordercollie Maxin kanssa Vuorelan mökin pihakivellä.


Vuorelan mökki kuvattuna joskus 2000-luvulla. Ohi kulkiessani käyn aina katsomassa Vuorelan pihapiiriä Vesilahden Rämsöössä. Elämä siellä 1980-90 lukujen vaihteessa oli vahvaa luovuuden aikaa. Olimme rohkeita ja ennakkoluulottomia, monella tapaa aikaamme edellä. Tai joidenkin mielestä ehkä aikaa jäljessä painottamalla luonnonmukaisuutta ja lähiruokaa. 


Sekä lapsi- että lammaskatras kasvoi. Muutimme tilavimmille laitumille Heinäveden Valamoon. 


Valamon vuodet olivat opettavaisia ja rankkoja. Siellä kasvoi ajatus yrittäjyydestä ja villasta elinkeinona.
Pojistamme Aatos ja Taneli syntyivät Valamon aikaan. 

Olimme vuokraviljelijöitä ja asuimme Sillankorvan kauniissa mutta ei kovin käytännöllisessä talossa luostarin kupeessa 

Tässä Aatos ja Taneli leikkivät jo Kontiolahden Pyytivaaran entisen koulun pihalla, jonne muutimme ja perustimme Pilvilampaat-kehräämön. 



Löysin kotimaisen paimenkoiran 1990-luvun alussa. Ensimmäiset paimensukuisen lapinkoiran pennut syntyivät 1992, siitä alkoi Pilvipolun kennelin tarina. 



Johanneksen Zamba-poni ja Lauran Elotar-tammar tulivat perheeseen Valamon aikaan.


Pyytivaaralla syntyi Pilven Poika syksyllä 1989. Vieläkin ihmettelen, miten selvisimme laman kourista lapsilauman ja velkaisen yrityksen kanssa. Ja samalla kasvatimme ja koulutimme siitosorin kouluratsatuksen huipulle. Kultainen orimme korvasi riskin monikertaisesti.
Lapsista kasvoi villan tuoksussa ja eläimiä hoivatessa vastuuntuntoisia ja empaattisia ihmisiä, jotka antavat nyt oman panoksensa yhteiskunnalle. Äiti on heistä ylpea. 


Tällä hetkellä elämä tuntuu monille lapsille ja nuorille, etenkin Ukrainassa, hyvin epäoikeudenmukaiselta. Minun ikäpolveni sai rakentaa tulevaisuuttaan rauhassa ilman sodan pelkoa Euroopassa. Näin pitäisi olla nytkin kaikkialla maailmassa. Rauhaa pitää puolustaa. Kevään toivoa pääsiäiseen 2022!
 

maanantai 11. huhtikuuta 2022

Pilvipolun Mansi ja Onnenpiparit 10 vuotta

Mansi ja sen veljet Eemeli, Rölli, Jehki ja Raiku täyttävät tänään 10 vuotta.Tämä pentue on erikoinen tarina porokoiran (porokoira on porojen paimennukseen käyetty koira) ja lapinporokoiran ( rekisteröity rotu, jonka alkuperä on porokoirissa) historiaa, josta voisi kirjoittaa vaikka romaanin. 


Mansi on ystävällinen, rakastava, ahne ja viisas.  

Mansi on ollut koko ikänsä terve, ei ruoka- eikä iho-ongelmia. Myös sen veljet ovat tietääkseni hyvinvoipia kymmenvuotiaita.

Mansin emä on Pilvipolun Pipariakka, emänemä oli Pilvipolun Laemmi-Ahku ja emänisä Peanu Vaaprotti. Molempien suvut menevät Käsivarren porokoiriin. Pentueen isä on on Kennelliiton rekisterin ulkopuolella kasvattamani ja säilyttämäni Onni, jonka isän suku menee myös Porokoiratutkimuksen koiriin ja sitä kautta Käsivarren työkoirasukuihin. Oman kantanarttuni rotuunotetun Cikin lisäksi Onnin suvussa on pieni siivu parasta  paimensukuista linjaani Pilvipolun Pepen kautta, jonka emä oli Pilvipolun Lilli.

Pilvipolun Mansi

Kun Mansin ja sen veli Eemeli otettiin lapinporokoirarotuun, voi sanoa, että olin kulkenut pitkän, kivikkoisen tien koiramaailman puhureissa ja syöväreissä. Onneksi minulla oli ollut tukijoita, jotka myös tiesivät näiden koirien arvon. Parhaan kiitoksen he ovat varmaan saaneet koiriltaan, jotka ovat samaa sukua.

Minä tein kuukausi sitten pyhiinvaellusmatkan Mansin suvun syntysijoille Raittijärvelle. Olisihan se ollut hienoa ottaa Mansi mukaan, mutta kylän työkoirat olisivat voineet mennä tyttökoirasta sekaisin. Hienoa oli kuulla tarinat Iisko Juuson Tilhkusta. ja Jukka Ketolan Tilkosta (eli 1970-luvulla), jotka molemmat kertautuvat Mansin suvussa. Tilkosta ei valitettavasti ole kuvaa, mutta sen tyttärenpojasta Tilhkusta on Tuija Rinteen luovuttama kuva.

Tilhku SF29505G/84, omistaja Iisko Juuso, s.1977  

Mansin emänisä Peänu Vaaprotti "Viehka", 2002-2018, Vapepan hälytyskoira

Mansin poika Pilvipolun Velho-Tilko, perinyt vahvasti esi-isänsä ulkonäön lisäksi myös paimennusominaisuudet.


Tilko tuli Porokoirakerhon paimennuskisassa kahdeksanneksi, Kuva  paimennusleiriltä Unninkasta.


Mansi on saanut yhdet pennut 2015, isänä rotuunotettu Rannu Näkkälästä. Pilvipolun Velho-pennut. Siinäkin syntyi vain poikia. Yritin astuttaa Mansin toisen kerran, mutta se ei vanhempana tullut enää kunnon kiimaan, vaan luovutti lauman lisääntymisoikeuden nuoremmalle nartulle Unnalle. 
Onneksi pojista ovat jo jatkaneet sukua Velho-Tilko ja Velho-Pilkki. Paimennusominaisuudetkin vaikuttaisivat periytyvän.

Pilvipolun Eemeli, Vapepan hälytyskoira

Pilvipolun Eemelin kautta suku on jatkunut kolmessa pentueessa. Pilvipolun Eemelin ja Unnan pennut täyttävät ensi kesänä 3 vuotta. Pilvipolun Siekkis Vilgesjuolgi toimii porokoirana Sevettijärvellä.


Harmi, ettei arpaonni suosinut Eemeliä, joten se ei päässyt porokisoihin. Eemeli on leireillä osoittanut vahvaa paimennusviettiä ja sen työmoraali on korkea. Eemeli Unninkassa.


Eemelin poika Pilvipolun Hirre Vilgesjuolgi. Hirrekin opiskelee pelastuskoiraksi.


Pilvipolun Haldi Vigesjuolgi


Pilvipolun Virggo Vilgesjuolgi eli Halla


Mansin velli Rölli meni siskoni perheeseen. Se on pitkäkarvainen, reipas ja ystävällinen perhekoira.


Isä Onni ja Jehki. Jehki on toiminut monissa harrastuksissa, mm sosiaalipedagogisessa koiratoiminnassa ja Susirajan Etsiväkoirissa. Sillä todettiin kaihi kolme vuotiaana, jonka takia sitä ei esitetty mukaan rouunottoon. 

Lopuksi kuvakalkadi Onnenpipareiden kunniaksi, niin kuin pentuja alunperin kutsuttiin. 


Pipari ja pojat

Eemeli
Rölli
Mansi
Onnenpipareita edelleenkin Mansin ja poikien elämään!