Talvipäivän seisaus

21.12. 2012 aamu Kolin Kortelahdessa.  Vuoden lyhin päivä.
Ennen nousuaan aurinko värjäsi Käränkän rinteen punaiseksi

Linnut aloittavat ahkeran ruokailun aamuhämärissä.

Keltasirkkuparvi saapui jo marraskuussa ja on viihtynyt pihalla siitä lähtien. Aiempina talvina on ollut vain satunnaisia vierailijoita. Mutta nyt minulla onkin joka lintulaudalla auringonkukansiementen lisäksi kauraa.

 Auringonpilkkuja talvisäässä.

Käpytikka ja sen kaveri ovat ahkeria naputtelijoita.

Töyhtötianen, puuhakas punkkari.
Talitiaset ovat sini- ja hömötiaisten lisäksi uskollisimpia, joka talvisia ystäviä.

Tyylikkäät punatulkkutyttöset

 Ja niiden sulhot

Aurinko alkoi laskes jo yhden jälkeen värittäen metsänreunan matkalla Käränkältä kohti Jänisvaaraa.

Autiotorppa taustalla Käränkä

Kolin vaarat Jerontieltä kuvattuna.

 Kortelahti aattoaaton aamuna. Näissä tunnelmissa kohti valoa ja kevättä!

Kohtuuvaeltajat Karjalan laulumailla

Ruumista ravisteleva venäläinen pikkubussi kuljetti meitä halki Vienan Karjalan Vuokkiniemen ja Uhtuan kautta Pääjärvelle ja sieltä edelleen Paanajärven kansallispuistoon. Koko ajan satoi. Telttailu ei houkutellut ja niinpä teimme suuren siskonpetin Arolan hirsiaitan lattialle. Ensimmäisenä retkipäivänä seilasimme sateessa Olanga-laivalla ohi Ruskeakallioiden Mäntykoskelle.

Koski ärjyi kapeassa uomassaan. Ajattelin, että täällä jossain kosken partaalla on pelottavan Pohjan Akan mahtava hovi. Veden pauhaava voima on takonut ja hionut sammon, jota Väinämöinen himoitsi itselleen.

Ei suostunut Sampo jauhamaan rikkautta Pohjan Akalle eikä Väinämöiselle, vaan vajosi Paanajärven salaisiin syvyyksiin. Paanajärvi on pitkä, kapea vuonomainen järvi. Niin syvä, että siinä on vain yksi saari.

Tähänastisen elämäni loistavimman sateenkaaren pää osui järven ainokaiseen saareen. Sinnekö sampo on kätkeytty?

Edelleenkin me, Väinämöisen jälkeläiset, hairahdumme etsimään sampoa.  Me lyömme ikikalliot pirstaleiksi, kaadamme vanhat metsät ja valjastamme kosket etsiessämme epätoivoisesti sammon rikkauksia. Ja köyhdymme koko ajan.

Me mieronkiertäjät olimme vaeltaneet levottomasta maailmasta Kalevelan laulumaille etsimään kadottamaamme hetkeä, mielen lepoa ja hiljaisuutta. Meille Sampo näytti aarteensa ja me talletimme sen nöyrän kiitollisina sydämiimme.Erämaa ympärillämme huokui parantavaa hiljaisuutta.

Kurjet huutelivat tervehdyksiään ja aurasivat sadepilvet pois.

Odottelimme joutilaan raukeina venekyytiä aitan rappusilla istuskellen.Yhtäkkiä kuulimme telkkäemon vaativaa ääntelyä.

Kolmen metrin korkeudella haavassa oli iso, varmaan palokärjen hakkaama kolo. Sieltä kurkisteli pieni pyöreä linnunpojan pää. Kuikki, räpiköi, vetäytyi takaisin, kurkkasi taas ja hyppäsi. Kevyesti se mätkähti maahan pienet siivenalut epätoivoisesti vispaten, kohta tuli perässä toinen ja vielä kolmas. Lumoutuneena seurasimme pienten telkänpoikien rohkeutta heittäytyä elämään.

Kalevalassa  maailma syntyy, kun Ilmattaren polvelle pesineen sotkan seitsemän munaa särkyvät. Suomalaiset ovat kutsuneet telkkää aiemmin sotkaksi. Sampo oli raottanut aarrearkkunsa kantta näyttämälle meille kultasilmän poikasineen.

Täpäkkä telkkäemo johdatteli poikasensa kohti Paanajärven laineita.

Aamuaurinko rehvasteli Sammon aarteilla levitellen kultaansa järvelle ja vaarojen rinteille.

 

 Neulaspolku kiemurteli yli soliseva puron,ohi kelovanhusten,

 naavaparta kuusien

  ylös puolenkilometrin korkeuteen, korkeiden kynttiläkuusien yläpuolelle paljaalle tunturille.

 

Kivakkatunturilla näimme mittaamattoman mahtavan aarteen. Metsää, silmin kantamattomiin metsää, jossa ei näkynyt yhtään hakkuuaukkoa tai muuta ihmisen tekemää sielulle kipeää arpea.

Seuraavana päivänä seisoin Kivakkakosken partaalla samoilla jalansijoilla kuin valokuvaaja I.K. Inha 1900-luvun alussa, yhtä lumoutuneena kuin hän aikoinaan.

Soisin, että lapseni, lapsenlapseni ja lapsenlapsenlapsenikin voisivat aikanaan tulla tänne. Jos voisin siirtää heille tämän onnentunteen, suurempaa perintöä en pystyisi antamaan.

Niityt olivat kukkuroillaan kulleroita, auringon kultapalloja. Kesän parasta aikaa.Voi tätä Sammon rikkautta!

Viime kesänä kesäkuun lopulla olin mukana Vienan Karjalan ja Paanajärven matkalla. Kiitos matkaystävät parhaasta mahdollisesta matkaseurasta! Paanajärveltä matka jatkui Uhtualle, Haikolan ja Venehjärven kyliin. Jokainen päivä oli täynnä elämyksiä, kansanmusiikkia ja iloista seuraa. Kerron jatkosta myöhemmin.

Nyt haluan toivottaa kaikille näiden onnellisten muistojen ja kuvien myötä kohtuullista, hidasta ja rauhallista Joulua!

Kaikki Paanajärven matkani syksyyn 2016 asti:
Paanajärven kansallispuisto Venäjällä
Paanajärvi rakastettuni
Paanajärven kuu
Paanajärven karhu
Tie vie Paanajärvelle
Mieronkiertäjän mietteitä Paanajärvellä

Oi Kolin kuusipuu

Me suomalaiset, entiset metsäläiset, haemme ja saamme lohtua puista. Kun suuri suru iskee, menemme metsään. Vanhan puun katseleminen rauhoittaa. Marraskuun Suomen Luonnossa professori Liisa Tyrväinen kertoo, että Suomessakin on herätty tutkimaan metsän terveysvaikutuksia. Esimerkiksi Japanissa terveystieteiden ja metsätieteiden yhteistyötä on tehty jo vuosikymmeniä. Siellä on sertifioituja terveysmetsiä, joihin voi mennä ohjatuille terveyskävelylle ja joissa voi saada terveysneuvontaa. 

Ehkäpä tulevaisuudessa lääkäri voisi mielialalääkkeen sijaan kirjoittaa reseptiin kävelyä kaksi kertaa viikossa metsässä.

Suomalaiset ovat aina pitäneet pyhinä pihakuusia. 

PKO:n Kolin hotellin ja ravintolan edestä kaadettiin 230-vuotias pihakuusi. Lisäksi rinteestä hotellin uuden terassilaajennuksen edestä kaadettiin parikymmentä muuta puuta, kuusia ja haapoja. Metsähallitus vastasi hakkuista. Hakkuun syyksi sanottiin, että puut olivat vaaraksi laskettelijoille.

 

 230-vuotias vanhus oli rungoltaan terve. Kun se kaadettiin rinteeseen, sen lyyralatvus juuri ja juuri ulottui laskettelurinteen yläreunaan, vaikka runko makasi 4 metriä kannosta alaspäin.

Runko sahattiin 2-3 metrin pätkiini . Tervettä, hitaasti kasvanutta puuta, jonka olisi suonut jatkavan elämäänsä elävänä tai ainakin kuolleena jossain, missä hyvää  puuta tarvitaan. Vanhus pilkottiin polttopuuksi.
Kuusien kaadosta on tehty rikosilmoitus, joka on siirtynyt poliisitutkintaan.

 Lieksan kirjastossa pidettiin Kolin kaadetuille kuusille hautajaiset. Monikymmenpäinen yleisö humisi hiljaa kuusien muistolle ennen Rosa Liksomin kirjallisuustilaisuutta.

Hotellin johdon mukaan heillä ei ole mitään tekemistä kuusten kaatamisen kanssa. Moni meistä PKO:n asiakasomistajista kuitenkin toivoisi, että yritys olisi jo imagonsa vuoksikin pyrkinyt estämään puiden kaadon. Hotelli Kolia ei olisi ilman Kolia.Olisi hyvä hyvä muistaa kansan viisaus: Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto. Nyt uudistetun hotellin avajaisissa kerrotaan surullista kuusitarinaa.

Kolin hotellin hemmottelukylpylään rakennetaan ulos kylpytynnyreitä. Kylpylän mainoksissa houkutellaan poistamaan stressiä ja lepäämään.

Kuvassa ei ole kaadettua lyyralatvaista kuusta, mutta vahoja kuusia Kolilta.

Harmillista, että asiakkailta on riistetty mahdollisuus rauhoittaa mieltään katselemalla vanhan kuusen harrasta hiljaisuutta. Lyyralatvan kelottuneiden oksien lomassa tuikkisivat tähdet. Pakkasaurinko loihtisi timanetteja tykkylumisille oksille. Vanha kuusi olisi ollut oiva mielenhoiva.

Nyt tynnyreistä ja ravintolasta avautuu maisema suoraan laskettelurinteille valoineen. Maisema Pieliselle ei ole luonnollinen vaan levoton ja ristiriitainen, samanlainen kuin nykyihmisen sairastuttanut elämä.

Mitäpä tuosta, jos joku puu kaadetaan. Niitähän kasvaa uusia. Näin sanoo ihminen, joka huoletta käskee kaataa 230 vuotiaan puun. Itse hän elää ehkä satavuotiaaksi. Kuinka monen vanhan puun elinkaaren hän ehtiikään katkaista ihmisten turhamaisten, lyhytnäköisten tarpeiden takia. Sama ihminen kuluttaa kiihtyvällä vauhdilla maapallon luonnonvaroja vannoen jatkuvan kasvun onneen ja autuuteen. Ne puut, jotka nyt ovat siemeninä tai taimella, eivät valitettavasti lämpenevässä ilmastossamme koskaan tule kasvamaan samanveroisiksi kuin metsiemme arvokkaat vanhukset. Kansainvälisessä tutkimuksessa on todettu, että maailman suurimmat ja vanhimmat puut ovat kuolemankielissä http://yle.fi/uutiset/tutkimus_maailman_suurimmat_ja_vanhimmat_puut_ovat_kuoleman_kielissa/6407484

Ehkäpä meidän on syytä tarkastaa ajattelutapaamme, että vanha puu on ihmiselle vaaraksi. Todellisuudessa on toisinpäin. Ihminen on vaaraksi vanhoille puille.

Prof.Tyrväinen toteaa, että vahva suhde luontoon on meille valtava ja luontainen voimavara, jota voisi hyvin hyödyntää esimerkiksi luontomatkailun kehittämisessä. Tämän ajatuksen toivoisin olevan johtotähti Kolin matkailun suunnittelussa. Vanhat metsät hupenevat Suomesta kovaa vauhtia. Kansallispuistot on perustettu säilyttämään näitä luonnonaarteita tuleville polville. Siksi jokaisen puun turha tuhoaminen kansallispuistosta on rikos. 

Jotkut Kolilla ovat ottaneet puiden  kaadon arvostelun hyvin henkilökohtaisesti ja lietsoneet ilkein sanoin riitaa ihmisten välille. Karjalaisen toimittaja lisäsi vettä myllyyn iltasanomatyylisellä jutullaan "Vanhat haavat aukesivat taas". Minä suostuin haastatteluun, koska ajattelin, että minun on helpompi puhua julkisesti kuin monen muun täällä Kolilla, jonka suurimmat työllistäjät ovat Metsähallitus ja PKO. Minun piti saada haastatteluni tarkastettavaksi ennen painoa. Näin ei tapahtunut. Tuon sävyiseen juttuun en olisi suostunut.

Näkymä Rintasenvaaralta Kolille päin itsenäisyyspäivän  aamuna

Kiitän kolilaisia tuttavia ja ystäviä avoimesta, enimmäkseen asiallisesta keskustelusta. Erilaiset mielipiteet avartavat aina ajattelua. Moni on perustellut minulle puiden kaadon tarpeellisuutta, mutta eivät ole saaneet minua vakuuttuneeksi, että puut piti kaataa turvallisuuden takia. Sen sijaan olisin uskonut perusteluita, että puut kaadettiin, koska haluttiin avata maisema Pieliselle hotellin uudelta terassilta ja hemmottelukylpylästä. En olisi pitänyt sitä oikeana ratkaisuna, mutta olsin arvostanut rehellisyyttä.

Itsenäisyyspäivänä pakkanen kietoi Rintasen, Käränkän ja Sutkanvaaran usvapeittoon.

Eräs mielensä pahoittanut antoi minulle ohjeen, että kuvaa sinä Kirsti vain niitä kauniita maisemia. Minusta luontokuvaajan tehtävä on kuvata rehellisesti. Vielä Kolilta löytyy paljon kaunista kuvattavaa ilman että kuvaa tarvitsee rajata tai manipuloida. Mutta näiden viiden vuoden aikana, jotka olen täällä kuvannut, koko ajan maisemaan on tullut lisää elementtejä, jotka eivät kuulu perinteiseen kansallismaisemaamme.

Elävää joulukuusta koristavat pikkukäpylinnut. Sopuisaa ja kohtuullista Joulua kaikille!

Neljä vuotta myöhemmin:
Löysin vanhoja kuvia selaillessani kuvan  vanhasta lyyrakuusesta tai sen lyyralatvasta. Olin kuvannut sitä  pari kuukautta aiemmin syksyn taittuessa talveen sumuisena pakkasaamuna.

Vielä viimeisenä elinvuotenaan se kasvatti valtavan määrän käpyjä.
Lyyrakuusen muistoa kunnioittaen
Kirsti