Taas yksi marraskuu takana. Selvisin ihan hyvin. Vaikka tuollaisia vaaleanpunaisia aamuja onkin ollut vain muutama.
Pari aikaisempaa syksyä on mennyt, että mieli on marraskuussa masentunut. Olen miettinyt muuttamista ihmisten ilmoille. En ole pystynyt aloittamaan mitään isompaa kirjoitustyötä lammaskirjan jälkeen.
Täytin keväällä 70 vuotta. En pidä itseäni vanhana, mutta ymmärrän toki, että ajallisesti edessä päin on paljon vähemmän kuin takana. En voi sanoa, että tämä olisi elämäni parasta aikaa, en oikeastaan osaa sellaista nimetä. Mutta tämä on hyvää aikaa! Nuorena oli unelmia ja uskallusta. Nyt on unelmia, uskallusta ja eletyn elämän valtava aarrearkku, josta ammentaa.
Oma kunto ja mielenterveys on kohentunut, kun työnteko on taas alkanut luistaa. Sain joku aika sitten uuden biologisen reumalääkkeen. Tällä hetkellä minulla ei ole reumaoireita ollenkaan.
Nyt on uusi mukava kirjaprojekti siskon kanssa. Saimme marraskuussa raakileen valmiiksi. Sitä on innostavaa hioa eteenpäin. Lisäksi olen tehnyt Maatiaiset-sivuja nettiin. Julkaisen ne kohta puoliin.
En tunne itseäni yksinäiseksi. Minulla on lapset perheineen ja sisarukset ja muutama hyvä ystävä. Lisäksi on laaja tuttavajoukko koirankasvatuksen ja muiden harrastusten kautta.
Kun tapaan vanhoja tuttuja, ilmassa leijuu usein kysymys, jota ei kuitenkaan uskalleta ääneen kysyä. Oletko löytänyt miesystävän? Kun erosin 13 vuotta sitten, ajattelin, että kyllä minä vielä löydän itselleni uuden elämänkumppanin jossain vaiheessa. Olen ollut rakastunut tänä aikana muutaman kerran. Joka kerran olen pettynyt odotuksiini ja jälkikäteen joutunut myöntämään, että eihän siitä mitään olisi voinut tullakaan. En toki kuitenkaan kadu rakastumisiani. Surullista olisi, jos en olisi uskaltanut rakastua. Nyt puhutaan paljon työelämssä siitä, että pitää uskalta mokata. Sama pätee rakkaudessakin.
