Minulla on ollut koiria koko aikuusikäni. Ne ovat olleet tärkeä sisältö ja innoittaja elämässäni sekä perhekoirina että harrastuskavereina. Koirat inspiroivat kirjoittamiseen ja valokuvaamiseen. Suurin osa ystävyyssuhteista on syntynyt koiraharrastuksissa ja koirankasvatuksen myötä. Minulla on paljon tärkeitä ystäviä, joita tuskin olisin kohdannut ilman koiria.
Yhtäkkiä olinkin koiraton. Olin kuvitellut, että saisimme Unnan kanssa vanheta yhdessä yli 80-vuotispäivieni ja sitten tyytyisin seuraamaan lasteni koirien ja kasvattieni elämää. Kun Unna sairastui ja menehtyi alkukesällä, yritin tottua koirattomaan elämään. Koko ajan kuitenkin mietiskelin ja etsin vaihtoehtoja ikäihmisen koirakaveriksi. Lapinporokoiran tunnen ja tiedän, että oma liikuntakykyni ei enää pystyisi tarjoamaan riittävästi toimintaa työmotivoituneelle porokoiralle. Mietin saksalaisia, pieniä pystykorvia ja tanskalaisruotsalaista pihakoiraa. Pihakoira olisi ollut taustaltaan kiinnostava. Mutta vaikka on melko pienikokoinen, saattaa olla hyvin aktiivinen. Ei ehkä niin yhteistyöhaluinen kuin paimenkoirat.
Naava ja joku sisaruksista 4,5 viikkoisina
Satuin netistä huomaamaan tutun paimensukuisen ja lapinporokoiria kasvattavan Kajaskiven kennelin pentuilmoituksen. Noora oli aikanaan ostanut minulta kaksi paimensukuista narttupentua, Pilvipolun Lazzarellan ja Villa-Cugun. Selvennykseksi lukijoille, että paimensukuinen lapinkoira on suomenlapinkoiran rekisterissä oleva erillään kasvatettu kanta, joka polveutuu tunturisaamelaisten pitkäkarvaisista porokoirista.
Kello Riinan viimeinen Cugu-pentue jouluna 2005. Se oli myös minun viimeinen itse hoitamani paimensukuinen pentue. Isänä Kievraduvva Tsahpi.
Kun katsoin Kajaskiven tulevan pentueen sukutaulua, sieltä löytyivät kolmannesta polvesta lähtien kaikki minun rakkaat paimensukuiseni ja niiden tutut jälkeläiset. Tajusin, että ei ole mitään järkeä lähteä hakemaan uutta rotua, kun minulla on tässä pentue, jonka perustan tunnen läpikotaisin.
Riina ja Pilvipolun Cugu-pennut Pilvilampaat-tilalla Pyytivaarassa. Heti pentujen lähdettyä muutin itsekin pois ja muutin sukunimeni Liljasta Hassiseksi.
Kaivelin kuvia koirista, jotka esiintyvät Naavan sukutaulussa. Neljännessä polvessa oli minun kasvattejani tai niiden suoria jälkeläisiä 8/16. Ne kaikki olivat terveitä, hienoja koiria. Minä en aio enää itse kasvattaa, vaan haluan itselleni koirakaverin. Siksi minun ei tarvitse ottaa huomioon paimensukuisen lapinkoiran kasvatuksen nykytilannetta.
Pilvipolun Villa-Cugu on sukutaulussa kaksi kertaa. Tässä isä Kievraduvva Tsahpi ja emä Kello Riina. Molemmat edustavat Veikko Liljan kantakoiratutkimuksen häviämässä olleita kantakoiria, jotka hankimme sen perusteella. Ymmärtääkseni ovat nykykannassa vahvasti mukana.
Irene on ensimmäinen paimensukuinen, vahva kantanarttu, joka löytyy lähes kaikkien kasvattieni takaa ja myös monen muun kasvattajan.
Irenen poika Pilvipolun Severi on Naavan takana jo neljännessä polvessa.
Pilvipolun Pepe löytyy myös neljännessä polvessa. Sen emä on Pilvipolun Lilli (oik), joka herätti innostukseni poropaimennukseen jo ekoissa kisoissa 1995. Keskellä Lillin emä Irene. Tämä kolmikko on myös lapinporokoirarotuun otettujen Pilvipolun Mansin ja Eemelin suvussa.
Pepen poika Pilvipolun Mikkomallikas poikansa Korpikonnun Fedjasedän kanssa. Mikkomallikas on Naavan emän isänisä.
Pilvipolun Mikko Mallikkaan takaa löytyy myös Irenen tytät Pilvipolun Taiku.
Mikkomallikkaan poika Korpikairan Fedjasetä on Naavan isoisä.
Naavan virallinen nimi on Kajaskiven Hilpeä Villariina. Sen emä on Lempo Soikoon Hattara ja isä Mierka Pähönen, kasvattaja Noora Törnqvist. Oman pitkän kokemukseni perusteella paimensukuinen lapinkoira soveltuu paremmin perhe- ja eläkeläisen koiraksi kuin työintoinen lapinporokoira. Kumpikin siinä hommassa voi toki onnistua, mutta lapinporokoiran kanssa on haasteita enemmän, Liikuntaa ja mielekästä tekemistä tarvitsevat molemmat. Aika näyttää, miten terveyteni kestää. En ole koskaan jättänyt enkä halua edelleenkään jättää tekemättä asioita vain varmuuden vuoksi. Lapset ovat luvanneet huolehtia Naavasta, jos en enää itse jaksa.
Mummila ilman koiraa ei ole mummila.
Kirjoitin 1996 julkaistuun Paimensukuisen lapinkoiran Seuran kirjaan Beana tarinan Valinta. Tässä pieni ote siitä:
Taneli, ekaluokkalaisemme, tulee koulusta. Heittää repun penkille, riisuu takkinsa ja kyykistyy lattialle pentujen luo. Pepe varaa heti parhaan paikan Tanelin sylistä. Siinä ne kaksi nuorta miehenalkua katsovat luottavaisesti toisiaan silmiin. Taneli sanoo; "Otetaan Pepe, se on mun kaveri." Tajuan, mitä väliä on ahtaanlaisella takaosalla tai kippuralla hännällä. Tuossa on alkamassa ystävyys, joka kestää, kun pikkupojastani on varttunut aikuinen. Kun viimeinen lapseni lähtee aikanaan kotoaan, ehkä Pepen katse on vielä lohtunani."
Naava on Pepen pojanpojantyttärentytär. Sillä on sama tehtävä kuin Pepellä mummilan koirana. Lapsenlapseni ovat tottuneet, että mummilassa on koiraystävä. Sitä työtä ovat hoitaneet hienosti Pipari, Mansi ja Unna. Nyt Naava saa tärkeän tehtävän olla kaveri Tanelin vastasyntyneelle ja neljälle muulle lapsenlapselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti