Tätä en kyennyt vastustamaan. Kahdeksanviikkoinen Unna matkusti kanssani tuhat kilometriä etelään Näkkälästä Kolille. Näkkälän kylässä tapasin iso joukon pennun sukua, kuten edellisessä blogikirjoituksessani kerron. Suku vakuutti minut lopullisesti tämän koiran erityisyydestä. Unna on saamea ja tarkoittaa pikkuista. Unna oli pentueen pienin ja ainut närpiäkarvainen.
Unna matkusti rössökarvaisen veljensä kanssa. Molemmat ottivat matkan lunkisti. Pysähdyspaikoissa kaikki uusi kiinnosti.
Mansi ja Pipari ovat Unnan kasvattitätejä.
Viisas porokoira havaitsee myös taivaalla lentävät otukset, totesi Aila Korhonen aikoinaan. Unni ihmettelee taivaanvuohta.
Unna tutustuu Kortelahden eläimiin. Kerran piti Hilla-kissan räpsästä, että Unna ymmärsi suhtautua kunnioituksella. Mutta entäs kanat ja Yrjö-kukko? Mansi seuraa vähän huolestuneena, osaako pentu käyttäytyä.
Minnekäs tuo Tyyne-kana aikoo?
Jos minä kierrän näin, niin se varmaan palaa parveen.
Pieni porokoira voi ensin paimentaa vaikka kanoja.
No rehellisyyden nimissä pitää kertoa, että seuraavalla kerralla Unna yritti palauttaa Yrjö-kukkoa laumaan ja minun piti puuttua asiaan. Nyt haarjoitellaan rauhallista oleskelua kanojen seurassa.
Terveisiä vain sinne synnyinseudulle pohjoiseen. Täällä on ihan mukavaa! Maassa ei ole lunta ollenkaan vaan valkovuokkoja.
