Maatiaiset maisemassa

Maatiaiskotieläimet ovat kehittyneet suppeilla alueilla Suomen syrjäseuduilla. Niitä ei ole jalostettu, vaan ne ovat paremminkin jalostuneet luonnon olosuhteisiin ja ihmisten tarpeisiin sopiviksi. Kaikkien nykyisten kotieläinrotujen takana löytyvät maatiaiset. Samanaikaisesti kun on jalostettu kotieläimiä haluttujen tuotanto-ominaisuuksien parantamiseksi, on menetetty monia ominaisuuksia. Siksi on tärkeää säilyttää maatiaisrotumme, jotka ovat geneettisesti rikkaita ja monimuotoisia. Ne ovat meidän elävä geenipankkimme, joka turvaa kotieläinjalostuksen mahdollisuuksia laajempaan geenipooliin ja on myös arvokas tutkimusaineisto kotieläintutkijoille.

Maatiaiset ovat osa kulttuuriamme ja suomalaisten sielunmaisemaa.

Luontokeskus Ukon  näyttelyssä esitellään Kolin kansallispuiston maisemanhoitajia. Näyttelyssä pääsee lehmisavujen ja karjankutsuhuutojen tunnelmiin. Multimediaesityksessä "Luona vanhan veräjän" lauluyhtye Tarukki esittää oman karjankutsuhuutonsa. 

Nuori suomenhevosori Pihan Just Joo kauniissa  koivikkohaassa Kontiolahden Romolla

Suomenhevonen on monipuolinen työtoveri ja luotettava kumppani, joka on ollut turvanamme vaikeina aikoina. Suomenhevonen on sisukas puurtaja, nopea ravuri ja korskea ratsu.

Maatiaisporokoira Unna syksyisellä suolla

Tervetuloa näyttelyyn luontokeskus Ukkoon Kolille!

Omat lampaat on laskettu

Kurkiniemen lammastilan uuhia

Nimittäin Omat lampaat-kirja on laskettu käsistä tai paremminkin koneelta. Käsikirjoitus ja pari sataa kuvaa  on nyt taittajan koneella.
Omat lampaat- kässäri oli syy blogini  koko olemassaolon  pisimpään taukoon Ilahduttavaa on, että silti ihmisiä on  ahkerasti jaksanut vierailla blogissani, vaikkei mitään uutta ole tullutkaan. Nyt lupaan parantaa tapani ja siirtyä  normaalitahtiin.

Ruskan viime hehku Käränkän suolla lokakuussa

Tämä syksy on ollut mielenkiintoinen. Pimeä aika hurahti kirjan kimpussa. Ulkona oli synkkää eikä kirjankaan kirjoittaminen aina niin iloista ollut. Välillä todellista puurtamista, pettymyksiä, ajatusten jumittumista ja mieliharmiakin niin kuin lähimmät ystäväni tietävät. Epätoivoista tietojen etsintää ja tarkennuksia. Mutta välillä ihania ahaaelämyksiä ja flow-tunnetta niin, että  meinasin unohtua koneelle liian pitkäksi aikaa.

Onneksi Mansi, Pipari ja Unna pitivät huolen päivän järjestyksestä.  Tapanani oli aloittaa työt heti aamuvarhain. Kahdeksan aikaan koirat tulivat nykimään minua koneelta, että on aika päästä ulos ja kanoja hoitamaan. Aamiaisen jälkeen jatkoin hommia.  Kun kello lähestyi yhtätoista, alkoi tassuttelu minun ja keittiön välillä. Ahneet äiti Pipari  ja tytär Mansi ilmaisivat näin, että  koirienkin pitää saada ruokaa. Iltapäivällä kahteen mennessä olin tehnyt päivän työt ja oli aika lähteä lenkille koirien kanssa. Illalla en  enää paljon mitään jaksanutkaan. Luin dekkareita ja katsoin telkkarista pohjoismaisia jännäreitä. Ne olivat sopivan rajuja tekstiä tyhjentämään aivot.

Kyllä minä kuitenkin tästä työstä pidän, pidän aivan hullun lailla. Tämä on juuri minun juttuni. Ensin kolme kesää lampaiden kanssa fiilistellen ja niitä kuvaten ja samalla kirjan ideaa kypsytellen. Ihan samalla tavalla kuin kanakirjassakin ja kissakirjassa, haluan, että eläimet ovat elävästi  mukana. Sopiva sekoitus kirjoittamista ja valokuvaamista. Kun kirjoittamisessa jumittuu, voi siirtyä kuvien valitsemiseen. Tietojen hakeminen, asioihin perehtyminen ja yhteyksien luominen sekin on antoisaa. Ihan vielä en ala suunnitella uutta projektia, mutta jotain tuolla aivojen sopukoissa jo muhii. Nyt kuitenkin on aika katsella ympärille, huoahtaa ja yrittää löytää hyviä asoita tästä joskus niin murheellisesta ja väkivaltaisesta maailmasta.

Yksi iloinen asia ja jokaisen talvipäivän piristys on lintulauta ja sen puuhakkaat vierailijat.

Tosin tästäkin asiasta voi nauttia hyvin erilaisilla tavoilla. Liinun ja minun näkemykseni linnuista ovat hyvin erilaiset. Tavoitteeni onkin, että Liinu viettää päivän valoisan ajan sisällä.

Viime talvena harmaapäätikka käväisi muutaman kerran. Nyt se on ottanut lintulautani kantapaikakseen.

Lumi tänä vuonna satoi muutama päivä sitten. Toivottavasti pysyy. Tapaamisiin, ystävät!
Omat lampaat, pienlampurin käsikirja ilmestyy helmikuussa.

Syksy pimenee ja kissanpennut vähenee

Kaunis syksy jatkuu ja kissanpennut vähenee.

Ensimmäisenä lähti Hiski-Hirviö Lopelle. Kotiutui heti lapsiperheeseen, jossa  on lapinkoiria ja kissakaverikin. Hiski taitaa olla pomoainesta.

Hilma-Ilmapallo matkusti naapuripitäjään Polvijärvelle kolmen lapinporokoiran ja yhden kissan kaveriksi.

Ninja ja Batman saivat vielä muutaman päivän touhuta ja riehua yhdessä.

Kyllä Liinu huomasi jokaisen pennun lähdön ja pitää hyvää huolta jäljellä olevista. Onneksi  on tällainen pehmyt luopuminen  eli yksi kerrallaan noin puolen viikon välein. Pari kertaa päivässä Liinu vielä imettää pentuja. Ja yrittää kovasti tuoda ulkoa myyriä ruuaksi ja opetusvälineeksi pennuille.

Viimeinen vimmaus.

Heippa, sanoi Paavo-Batman ja lähti  ajelemaan kohti Jämsää. Siellä odottaa siskopuoli Hilve ja  toinen vanhempi kissa.

Ninja on vielä viikon Liinun, minun ja koirien ilona. Ensi lauantaina on edessä pitkä matka Tampereelle nuorenparin ensimmäiseksi kissaksi.

Muistakaa lapset olla kissamaisen kilttejä!
Minulla on vähän haikea olo. Oliko nämä nyt sitten viimeiset kissanpennut?

Syyslaukkaa Pihan tallilla

Mitäs kuulu Pihan Pilviveikolle eli Vekelle, joka jäi orvoksi kuusiviikkoisena? Veken emä Lento-Milla kuoli yllättäen ähkyyn. Veken isä on edellisenä syksynä pilvilaitumille siirtynyt Pilven Poika.

Kiitos, hyvää kuuluu. Veke vietti vauhdikkaan kesän siskopuoli Clueless Fighterin (jota jotkut kutsuvat Piruksi) ja  kasvatusemä Akan (Fashion Witch) kanssa.

Fighter, tulista tempperamenttia

Veke, reilua luonnetta ja kaunista tasapainoista liikettä.

Suomenhevosori Pihan Just Joo eli Jore, 5 v. Joren  isä Silvolan Elmeri, emä Pihan Pirtsakka, emänisä Pilven Poika

Jore ja Paula ruskaratsastuksella Pihamäen perinnemaisemassa, jota  hevoset ja ponit ovat kunnostaneet ahkeralla laiduntamisella.

Aiempia suakkunoita Veken varsakesästä

Pihan Pilviveikko

Orpopojan valssi

Lomalla Santorinin saarella

Tänä syksynä varauduin etukäteen mahdolliseen syysmasennukseen. Syys-lokakuun vaihteessa matkustin siskoni Mallan kanssa Kreikkaan kuuluvalle kauniille Santorinin saarelle keskelle sinistä Välimerta. Valitsimme pienen  yhden naisen matkatoimiston MatkaPaletin kevyen patikointimatkan. Suosittelen lämpimästi! Kiitos Päivi huolehtivasta ja hyväntuulisesta  matkaopstuksesta!

 Asuimme kauniissa Oian kylässä saaren pohjoiskärjessä. Aurinko helli meitä koko viikon ajan.

Aamuauringonvalossa.

Hotellimme oli viihtyisä pieni Anemomilos.

Saimme Mallan kanssa kolmikerroksisen perinteisen huoneiston, johon olimme kovasti tyytyväisiä.

 Ensimmäinen retkipäivä suuntautui Oian lähiympäristöön. Tässä vaellusporukkamme ja oppaamme Päivi.

 Laskeuduimme kuivia peltoja pitkin meren rantaan.  Helle yllätti minut ja olin hiipua.

 Aasikin ihmetteli hulluja turisteja, jotka eivät älynneet pitää siestaa.

 Uinti Koloumboksen mustakivirannalla virkisti ja palautti voimat.

Jatkoimme paikalliselle viinitilalle, jossa saimme maistiaisia. Kuivuudesta johtuen täällä on jalostettu viiniköynnös, joka kasvaa maata pitkin ja kerää näin tehokkaasti aamukasteen.

Nousimme takisin ylös Finikian kylän kautta, jossa söimme tavernassa . Matkaa ensimmäiselle päivälle kertyi kaikkiaan 8 kilometriä.

Finikian vanhoja luolataloja.

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli patikointi Oiasta  Firaan. Nousimme noin puolen kiometrin korkeuteen.

 Santorinissa on paljon kirkkoja. Levähdystauko pienen kirkon terassilla.

Reipas patikoitiporukkamme. Minä nousin ylös noin 4 kilometrin matkan ja matkustin lopun reissun Firaan paikallisbussilla.  Muu porukka  käveli sinnikkäästi 8 kilometriä.

 Fira on saaren suurin kylä. Siellä on valtavasti ravintoloita ja monenlaisia kauppoja. Kylän edustalle oli ankkuroitu amerikkalaisia loistoristeilijöitä.

 Satamasta pääsi ylös aasin selässä.

 Ilta Oiassa marmorikadulla.

Uzoa ja oliiveja.

Hyvää yötä! Matkakertomus jatkuu taas, kunhan minusta tuntuu siltä, että on syytä pitää rentouttavaa taukoa lammaskirjan  kirjoittamisessa.