perjantai 29. huhtikuuta 2022

Sinikeltainen kevät




Ikävöin sinivuokkoja. Kortelahden pientilalla kasvoi muutama tammi. Niiden juurelle nousi kevään ensimmäiset viestintuojat. Sinnikkäästi ne kaivautuivat ruskeiden lehtien alta avaten loistavan siniset silmänsä kohti aurinkoa. Täällä meren rannalla Reposaaressa luonto on karumpaa enkä löydä sinivuokkoja. Täällä tuttu kevään merkki on rantakäärme. Niitä lepäilee isoissa kasoissa auringonlämmössä Takarannan rantakalliolla. Minusta rantakäärmekin keltaisine pääjuovineen on kaunis. Ehkä se sopii paremmin tämän sinikeltaisen kevään hämmentäviin tunnelmiin.


Sinivuokon syvästä sinestä ja keltaisesta sydämestä tulee mieleen Ukraina. Mietin niin kuin varmasti moni muukin, voinko iloita keväästä, kun Ukrainassa sota murskaa ihmisiä ja kokonaisia kaupunkeja. Tänä keväänä eurooppalaisten eteen on noussut uhkakuvia, jotka luulimme olevan jo historiaa. Minun ikäpolveni oli oppinut tuntemaan toisenlaisen Venäjän. Vanhempien katkerat sotamuistot olivat haalistuneet. Loimme uusia yhteyksiä kaupan, matkailun ja kulttuurin alalla. Matkustin itsekin kauniissa Pietarissa, joka on täynnä vanhaa ja uutta kulttuuria. Lumouduin Paanajärven kansallispuistosta ikimetsineen ja erämaisemineen. Tapasin matkoillani ja myös Kolilla asuessani ystävällisiä venäläisiä lomalaisia, jotka arvostivat maidemme rauhallisia välejä ja kaunista luontoa. Yhtäkkiä tämä kaikki on kuin poispyyhkäisty. Putinin rautaesirippu on noussut muurina kansojen välille. Meillä on arvaamaton ja pelottava naapuri, jonka valtaapitävät eivät kunnioita demokratiaa eivätkä sananvapautta. Jälkiviisaasti voi sanoa, että merkit olivat näkyvissä. Meitä sumutettiin ja olimme hyväuskoisia, mutta vielä enemmän on johdettu harhaan Venäjän kansaa. Uskoisin, että suurin osa sekä venäläisistä olisi halunnut jatkaa elämää sovussa. Mutta heiltä ei kysytty.
 

 Minun elämänkatsomukseni mukaan maailma ei koskaan tule paremmaksi sodalla. Nyt minut on pakotettu myöntämään, että sotaa ei voi aina välttää. Länsimaiden pakotteet Venäjää vastaan eivät tunnut riittävän. Ukrainalaisille ei annettu vaihtoehtoa, jos he halusivat säilyttää itsenäisyytensä. Pasifistina olen eksyksissä ja hämmentynyt. Rauhaan tarvitaan aina luottamusta ja solidaarisuutta. Siksi ei minusta nytkään voi vaipua epätoivoon tai silmittömään vihaan. Tässä sodassa pääsyyllisestä ei ole epäillystä, mutta kaikkien venäläisten niputtaminen samaan porukkaan ei ole oikea tapa saada sotaa loppumaan. Minun toivoni ovat venäläiset äidit, isoäidit ja heidän lapsensa. Rauhan ja sovinnon mahdollisuus pitäisi aina olla olemassa.


 Omalta osaltamme voimme jokainen miettiä, miten voimme auttaa ukrainalaisia. Hyvin suomalaiset ovat auttaneetkin. Sodan pakolaisia on autettu pois maasta, otettu vastaan koteihin, lahjoitettu tavaroita ja rahaa, järjestetty mielenilmaisuja Ukrainan puolesta. Toivottavasti emme turru sodan uutistulvalle, vaan jaksamme tukea edelleenkin. Sotaan ei saa koskaan tottua, vaikka sitä seuraisi turvallisesti kaukana pommituksista. Mielessäni soi vanha tuttu sodanvastainen laulu: Where have all the flowers gone? Missä, missä kukat on, tullut kesä on, kukkaset on kadonneet, tiedätkö syyn? Vaikka sota ja sen uhka on synkkänä pilvenä mielessä, ei se voi peittää kevään aurinkoa. Ei ole väärin nauttia kesästä ja kukista. Toivottomuuden keskelle pitää luoda toivoa. Tänä keväänä on vielä tärkeämpää iloita kevään kasvun voimasta ja istuttaa kukkia ja muuttaa pihanurmikko kukkakedoksi.







5 kommenttia:

  1. Hyvä ja koskettava kirjoitus. Samat ovat aatteet täälläkin. Paljon on pelkoa siitä, tuleeko sota Suomeen, mutta itse en osaa sitä ajatella, kun ajatukset ovat ukrainalaisten kärsimyksissä. Ei heille tosiaan vaihtoehtoa annettu, aivan kuten suomalaisille talvisodassa. Tuo kuva, jossa narsissit kukkivat raunioituneen talon vierellä, josta ei ole kuin muuri jäljellä - onko se Karjalasta? On koskettava kuva. Sitä miettii sitä elämää, kukkien istuttajaa, hetkessä tullutta hävitystä ja evakointia. Ja kuitenkin, kuitenkin, siitä jää pysyvät jäljet, muisto paikkaan, tässä oli joskus koti.

    VastaaPoista
  2. Talon rauniot ovat Kolilta Honkavaaran kupeesta. Kävin siellä aina keväisin ihastelemassa narsisseja ja myöhemmin kesällä juhannusruusuja ja ruskoliljoja. Siinä oli asunut kuolemaansa asti yksinäinen mummo, joka rakasti kukkia.

    VastaaPoista
  3. Niin paljon olen samaa mieltä! Voi olla että olemme samaa ikäluokkaa. Isä oli sotainvalidi.
    Sinivuokkoja on täällä metsät sinisenään, mikä on ihanaa. Auringonkukkia aion kylvää parvekkeelle, kun ei muuta paikkaa ole. Koetan myös tomaattia ja perunaa laittaa parvekkeelle kasvamaan. Taimella on paprikat ja kurkutkin.

    Mietin miten ihmiset jo uskaltaa palata takain Ukrainaan, vaikka vielä tulee ohjuksia. Kyllä ne poltetut kerros- ja muut talot ja paikat järkyttää, kuten Yk:n pääsihteeriäkin.
    Aivan uskomaton kevät on ollut, tuntuu että miten voi tuollaista tapahtua. Varmasti ollaan oltu sokeita. Mutta mitäs pieni ihminen voi.
    Sitkeitä on narsissit ja muutkin kukat jotka nousevat raunioiden keskeltä.
    Hyvää Vappua!

    VastaaPoista
  4. Varmaan olemme suurinpiirtein samaa vuosikertaa. Minä olen jo yli 70v ja myös minun isäni oli sotaveteraani. Samoin hyvää vappua ja toiveikasta toukokuuta.

    VastaaPoista
  5. Ihan minunkin ajatukseni olet kirjoittanut.
    Muitten hirveyksien lisäksi kauhistuttaa, miten nyt Afrikan maissa, jotka ovat Ukrainassa kasvaneilla jyvillä ruokkineet kansansa. Ja Mustan Mullan maat, joista luimme jo kansakoulussa. Mitä niissä tulevaisuudessa kasvaa? Millä korvataan saamatta jäävä sato tulevina vuosina?
    Ensimmäinen uhri sodassa on totuus, se pitää tässäkin paikkansa. Venäjällä kansalle kerrotaan erikoisoperaatiosta ja ties mistä natsienkarkoitusretkestä. Mitä kerrotaan äideille, joiden pojat ovat kadonneet retkeillessään?
    Joitakin vuosia sitten muuan Häkämies sanoi: Venäjä, Venäjä, Venäjä. Muitten mukana minäkin ihmettelin: Oho mistä tuo nyt tuon keksi? On todella oltu kuuroja ja sokeita oikein sakilla.
    Keväisempää Vappua!

    VastaaPoista