Kymmenvuotisjuhla kirjailijana ja Hassisena

Hyvää kirjan ja ruusun päivää!

Minä vietän samalla kymmenvuotisjuhlaa kirjailijana.

Melko tasan kymmenen vuotta sitten julkaistiin ensimmäisen kirjani Maatiaisten matkassa ( Maahenki 2006). Varmaan jokainen kirjailija muistaa sen hetken, kun saa esikoiskirjansa käsiinsä. Minulle se oli elämäni viidenneksi merkittävin tapaus. Neljä muuta ovat nimeltään Laura, Johannes, Aatos ja Taneli. Olin silloin kuntoutuksessa Kuopion lähellä Vuorelassa ja avasin kirjapaketin yksin hotellihuoneessani. Kirjan olin kirjoittanut vielä Kirsti Liljana, mutta juuri ennen painoon menoa muuttui kirjan kanteen kirjoittajaksi Kirsti Hassinen. Muistan, kuinka kustantaja olisi halunnut pitää nimen Lilja, mutta minä pidin pääni. Olin toipumassa elämäni suurimmasta koettelemuksesta, avioerosta,  ja halusin aloittaa uudella, alkuperäisellä nimelläni. Enpä silloin osannut edes unelmoida, että kymmenen vuoden kuluttua nimeni on jo neljässä kirjassa.
Täältä löytyy tunnelmia ja tietoa ensimmäisestä kirjastani Maatiaisten matkassa .

Kun kirja on syntynyt, on aika juhlia ystävien kanssa.
Kirjan kirjoittaminen on yksinäistä puurtamista. Ennen kaikkea se on sinnikästä työtä, hiomista ja korjaamista. Koko ajan pitää olla valmis oppimaan uutta. Sitten kun kaikki on kohdallaan, saa ehkä hetken tuntea kirjoittamisen hurmaa.
Kirjoittaminen on myös nöyryyttä myöntää, ettei itse osaa kaikkea. Siksi on tärkeää osata kuunnella myös muita. Minulla on ollut onni löytää viisaita, avuliaita ystäviä, jotka ovat tukeneet, auttaneet ja iloinneet kanssani. Nostan maljan heille. Kiitos ystävät!

Vaikka olen enimmäkseen kirjoittanut tietokirjoja, taustalla ovat aina olleet omat kokemukseni ja omat eläinystäväni. Rakkaat maatiaiseni ovat tärkeimmät muusani.

Miten minusta tuli tietokirjailija?

Eilen sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että minut on hyväksytty Suomen Tietokirjailijat ry :n jäseneksi. Polku tietokirjailijaksi on ollut pitkä,  mutkikas ja kuoppainen. Suoraa tietä kirjailijaksi tuskin kukaan onnistuu astelemaan, en minä ainakaan.
Heti, kun opin kirjoittamaan, se tuntui hyvältä tavalta ilmaista itseään. Aloin kirjoittamaan päiväkirjaa kansakouluikäisestä lähtien. Olen aina liittänyt kirjoittamiseen myös kuvan. Lapsena olin innokas piirtelijä. Piirsin haaveitani päiväkirjan sivuille. Myöhemmin kynä vaihtui kameraan. Usein aloitan uuteen aiheeseen syventymisen valokuvaamalla. Tekstin työstäminen ja hiominen on välistä rankkaa eikä minulle ainakaan kovin helppoa. Silloin on rentouttavaa vaihtelua välillä uppoutua kuvien maailmaan. Valokuvaaminen ja kirjoittaminen tukevat toisiaan ja hyvien kuvien avulla olen saanut myös kustantajat kiinnostumaan aiheesta. Kirjottamisen vaikein ja raastavin vaihe onkin löytää kirjalleen kustantaja. Pitää olla valmis moneen pettymykseen. Pettymysten jälkeen pitää jaksaa aina yrittää uudelleen, kunnes ehkä onnistuu.

Kopio Reviirin 1999/1 kirjoitukseni lopputervehdyksestä. Pilakuvan minusta on piirtänyt työkavereini kuviksenope Reijo parviainen eli Reiska

Kirjoittajakoulua olen käynyt kirjoittamalla vuosikymmeniä erilaisiin harrastajalehtiin ja myöhemmin myös kaupallisiin lehtiin. Erityisen tiukka koulu oli Paimensukuisen Lapinkoiran Seuran Reviiri-lehden vastaavana toimittajana toimiminen. Koirajärjestöissä ristiriidat ja intohimot usein moninkertaistuvat. Saadakseen tärkeän asian perille, pitää osata kirjoittaa selkeästi, innostavasti ja rehellisesti ja ilman katkeruutta tai kostonhalua. Koiramme-lehteen olen kirjoittanut säännöllisesti laajoja artikkeleita reilusti yli kymmenen vuoden ajan.
Kirjailijan polullani  on ollut monta opettajaa, auttajaa ja tukijaa. Tärkein henkilö on varmasti ollut ex-aviomieheni Veikko Lilja. Hänen kanssaan kehittelimme monia asoita, kirjoitimme artikkeleita politiikasta, maatiaisista ja koiraharrastuksesta. Opettajan ammatistanikin on ollut hyötyä. Yläkouluikäisille pitää ilmaista asiat selkeästi ja lyhyesti. Samaa taitoa tarvitaan tietolaatikkojen laatimisessa tietokirjoihin. Hyvä kustannustoimittaja on myös kullanarvoinen. Kaksi kirjaani Tammella olen tehnyt hyvässä yhteistyössä kustannustoimittajani  Paula Zittingin kanssa.
Varsinainen tekstin kirjoittaminen on yleensä yksin puurtamista. Mutta tiedon hankinta ja tietojen tarkistus vaativat sosiaalisuutta ja uteliaisuutta. On hyvin vaarallista, jos kuvittelee tietävänsä aiheesta jo kaiken ja eikä kykene ottamaan vastaan uutta tietoa. Minulla on ollut onni löytää asiantuntijoita ja mielenkiintoisia haastateltavia.

Tietokirjan kirjoittamisessa vaihtelevat sopivasti tiedonhankinta, jossa saa olla tekemisessä ihmisten kanssa ja erakkoelämä. Yksineläminen sopii minulle siinä vaiheessa, kun puurran kirjan tekstien kimpussa. Kortelahden pientila on paras paikka kirjoittamiseen. Epäilen, olisiko kana-, kissa- ja lammaskirjaa syntynytkään ilman tätä taloa ja maisemaa. Kortelahti on ollut inspiroiva kirjoittamisympäristö ja valokuvausstudio.

Tärkeimmät  muusani ovat olleet porokoirani Pipari, Mansi ja Unna, kissani Hilla ja Liinu, kukkoni Yrjö ja  horniolaiset kanarovat sekä kesälampaat.
Nyt olen pari kuukautta yrittänyt toipua lammaskirjan kirjoittamisputkesta. Suurena apuna siinä on ollut lukijoiden ihana, sydämellinen palaute. Työn paras palkka, kiitokset siitä!
Nyt lampaat on laskettu laitumelle ja päässä alkaa olla tilaa uusille aiheille. Ideat palaavat ja kasvavat kuin kevään muuttolintuparvet.

Kevättä taitaa olla Liinunkin rinnassa. Iloista kevään odotusta kaikille!

Kirjani:
Maatiaisten matkassa (Maahenki 2006) loppunmyyty
Kissanviikset ja katinkontit (Paprerisilppuri 2015) kuvat ja tietoteksi Kirsti Hassinen, runot Raili Heikkilä
Omat kanat, omat munat, pihakanalan perustaminen (Tammi 2014)
Omat lampaat, pienlampurin käsikirja (Tammi 2016) toinen kirjoittaja Jukka Tobiasson

Kaikille paimenpojille ja paimentytöille

Jäi toiset aamulla nukkumaan,

kun otin konttini naulaltaan

ja kiiruhdin karjoteille.

Mä kutsuin Herttaa ja Helunaa,

ne seuras torveni toitantaa,

ja metsä soitteli meille

Mä tunnen polkuja paljonkin,

jo kesän karjaani paimensin,

en konsaan eksynyt vielä.

Tikankontti

Mä tiedän ruohoiset syöttömaat

ja ahonrintamat marjakkaat

ja rannat siintävät siellä.

Kun eilen rauhassa karja söi

ja pikku vuonaset leikkiä löi,

mä poimin muuranta suosta, 

niin susi syöksähti laumahan.

se sieppasi suuhunsa karitsan

ja aikoi tiehensä juosta.

Sen kanssa ma silloin taistelin,

sen kidasta pienoisen pelastin

ja annoin sen äidillensä.

Se susi kättäni haavoitti,

vaan olkoon se sille anteeksi.

se oli kai nälissänsä.

On armas sunnuntaiaamu tää,

se mielessä muistot herättää-

nyt toiset on kirkkotiellä.

Mä etsin kirjani kontistain,

sen äitivainaalta muistoks sain-

hän on jo tallella siellä.

Nyt metsä kirkkoni olla  saa,

voi täälläi palvella Jumalaa,

mun urkuni  kauniit soikaa!

Mun kirkkoni katto on korkeella,

ja ystävä yksi on seurana,

joka muistavi paimenpoikaa.

Immi Hellen, 1898

Nuori Vesa-Matti Loiri laulaa  koskettavasti Paimenpojan

Immi Hellenin kaunis runo kuvaa tunnelmiani ja kiitollisuuttani siitä, että olen saanut elää ja tehdä töitä rakkaiden maatiaisteni kanssa ja "paimentaa" niitä nykyaikaan. 

Nöyrä, lämmin kiitos kaikille teille, jotka olette olleet mukana ja kannustaneet tällä tiellä. Kolmas maatiaiskirja on lähtenyt  iloisesti maailmalle.

Kirjasta lisää sen omilla sivuilla