Kaamosvaloa Kivakkatunturilla

Minun elämäni tunturi on Kivakkatunturi Paanajärven kansallispuistossa Venäjällä. Olen kiivennyt sinne kaksi kerta ja tammikuussa 2013 pääsin sinne moottorikelkan kyydissä.
Tammikuu on Kuusamon korkeudellakin haasteellinen kuukausi valokuvaajalla. Läksimme nousemaan kaamoshämärässä tunurinlaelle.

Elämän huippuhetken talletti reissukaverini Pike.

Yhtäkkiä taivaalle repesi pieni aukko, josta talvipäivän aurinko lähetti tervehdyksensä.

Isän muistolle

Isän munuaiset pettivät lopullisesti ja hän nukkui pois marraskuun 13. päivänä aamuyöstä. Kiitos Joensuun Vetreaan Tammelan henkilökunnalle, että isälle järjestyi oma tilava huone saattohoidon ajaksi. Viimeisen viikon aikana isän luona oli koko ajan joku lapsista ja hänen kipulääkityksestään huolehdittiin. 

Isä eli 96 vuotiaaksi omassa kodissaan Spänkadulla Joensuussa äidin, Ulla Hassisen, kanssa. Kesällä 2013 molemmat joutuivat hoivakotiin.

Isä juhannuksena 2008, 91-vuotiaana

Suomen itsenäisyys, isäni ja suomenhevonen

Isäni täytti 90 vuotta 2007. Samana vuonna juhlittiin Suomen itsenäisyyden yhdeksää vuosikymmentä ja suomenhevosen 100-vuotista historiaa. Isäni on elänyt pitkän, rankan elämän itsenäistyvän Suomen rinnalla ja myös suomenhevonen on ollut tärkeässä asemassa hänen elämässään.
Vuonna 2007 kirjoitin blogissani:

Isäni ja Suomi ovat samanikäisiä. Yhdeksänkymmenvuotis-päivänsä aattona hän julkaisi muistelmansa ”Elämäni suma” (kustantaja Kuvitar). 

Poimin hänen muistelmistaan katkelmia, joissa suomenhevonen on mukana.

Isäni lapsuus oli rankka. Hänen äitinsä kuoli keuhkotautiin ja jätti viisi orpoa, joista isä oli keskimmäinen, nelivuotias. Hän jäi toisen kerran orvoksi, kun äitipuoli kuoli keuhkotautiin 1927 isän ollessa kymmenvuotias. Isä kirjoittaa:

”Oli marraskuun pimeä ilta, kun isäni ajoi hevosella kotiin. Kyydissä oli ruumisarkku ja siinä vainaja. Hän oli hakenut vainajan hevosella Joensuusta saakka (noin neljäkymmentä kilometriä).”

Heleitäkin lapsuusmuistoja hevosen kanssa löytyi:

”Hevonen on laumaeläin ja saloilla oli joskus kymmeniäkin samassa laumassa. Oma hevonen kutsuttiin aina nimellä palalle ja otettiin kiinni. Jos se sattui olemaan hyväluontoinen, niin kiivettiin selkään, ja ratsastettiin kotiin.”

Kuvassa isänisä Antti Hassinen ja hänen kolmas vaimonsa Tikkalassa joskus 1950-luvun lopulla. Mukaan ovat päässeet rakkaimmat kotieläimet, suomenhevonen ja kyyttö.

Armeijassa isä sai kolmen kuukauden koulutuksen eläinlääkintäkurssilla sairaiden ja haavoittuneiden hevosten hoitamiseen. Sodassa hän toimi kuitenkin lähettinä.

Sotien välivuosina nuori mies oli voimissaan. Isä kirjoittaa luvussa Hevosajoa ja vapauden huumaa:

”Talven tultua ei ollut mitään tarkempaa suunnitelmaa talvitöistä. Oli itsenäisyyspäivä, kun kuulin että eräällä isännällä Onkamon kylässä olisi myytävänä hevonen kaikkine valjaineen. Päätin lähteä sitä katsomaan, ja niin se kauppa tuli 8000 markan hinnalla kaikkine rekineen ja valjaineen.

Silloin olikin Onkamon asemalla hevosajoa pitkältä 8- 10 kilometrin matkalta. Tien täytyi olla hyvässä kunnossa. Minulta kysyttiin, että voisinko ruveta vedenajoon jäädytystielle. Firman puolesta olisi vesireki laatikkoineen ja apumies, joka pumppasi vettä. Työ oli pakkasella tehtävää yötyötä, kun varsinainen ajo tapahtui päivällä. Kyllä aamuyöstä oli vehkeet ja vaatteet jään kohmeissa. Tässä työssä olin noin kuukauden.

Siihen aikaan oli tammikuussa hevosmarkkinat Joensuussa. Siellä innostuin vaihtamaan tammahevoseni vahvarakenteiseen rahtiruunaan.

Heti markkinoiden jälkeen tilasin junanvaunun Tikkala-Lieksa-välille. Sitten hevonen ja vehkeet vaunuun ja matkalle Lieksaan. Jatkoin matkaa hevosella Kuhmoon Jonkerinsalolle Metsähallituksen työmaalle.

Kun minulla oli vahva hevonen, niin pystyin ajamaan isoilla kuormilla ja vastaavasti hankkimaan paremmin. Olin Jonkerinsalolla huhtikuun loppuun, niin kauan kuin talvikeliä piisasi.”

Kun isä savotan jälkeen myi hevosen, hänestä tuli vapaa poikamies vappuna 1941. Ei tarvinnut hevosta puhdistaa eikä ruokkia yönseutuun. Isä laittoi repun pykälään ja lähti Ukonjoen uitolle.

Vanha koulutaulu kesän uittotöistä Sotkamosta, taustalla Vuokatti.

Isäni haavoittui sodassa vakavasti. Isä menetti toisen silmänsä ja hänen toinen kätensä vammautui pahasti. Hänen kaksoisveljilleen kävi vielä huonommin. Isä kirjoittaa: ”Kaksoisveljeni Erkki ja Sakari kuolivat yhtä aikaa ja käsittämättömästi vielä oman tykin ampumana.” Tapahtumaa peiteltiin. Poikien isälle Antti Hassiselle tämä oli raskasta. Niinpä hän päätti haudata pojat siviilihautaan. Isänikin matkusti haavoittuneena hautajaisiin. Hän muistelee: ”Isäni oli jostain kylältä lainannut kaksi mustaa hevosta, joilla läksi poikia kuljettamaan viimeiselle matkalle Tikkalan hautausmaalle. Oli kova talvinen pakkaspäivä enkä pystynyt lähtemään hautausmaalle. Oli järkyttävä seurata. Jäin tupaan uunin viereen jakkaralle istumaan viltti hartioilla, kun saattue lähti.”

Sodan jälkeen isä opiskeli Kurun metsäopistossa ja hän sai työpaikan piirityönjohtajana Rauma-Repolalta. Päätyönä oli tehdä firmalle metsäkauppoja. Pitkät työmatkat kuljettiin polkupyörillä ja hevosilla. Sitten isän kulkuväline muuttui moottoripyöräksi ja vuonna 1951 hän sai ensimmäisen autonsa.

Valamossa

Kolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin isä sai verestää hevosmiestaitojaan opettaessaan tyttärentyttärelleen Lauralle valjastamista ja rekiajoa Valamon maatilalla Heinävedellä. Isän kokemus ja taito olikin tarpeen. Ensimmäinen suomenhevostammamme Elotar oli entinen ravuri. Valjastaminen sujui rauhallisesti. Kun isä tarttui ohjiin, Elotar luuli, että nyt on lupa lähteä. Yli 80-vuotias isäni roikkui sinnikkäästi ohjissa ja hyppäsi rekeen, kun Elotar kurvasi Valamon kuusikujalle. Alkuhönkäisyn jälkeen Elotar tajusi, että nyt on hevosmies ohjaksissa. Ja niin isä käänsi Ellun turvallisesti takaisin tallipihalle.

Pyytivaaralla

Sepänkadulla 

Meitä lapsia on viisi, lapsenlapsia 14 ja lapsenlapsiakin jo toistakymmentä.

Isänisä lohkoi aikanaan Tikkalan päätilasta itselleen eläkepaikaksi niemen. Isä osti niemen ukilta perheen kesäpaikaksi. Tikkalan mökillä on vietetty monet perhejuhlat ja juhannukset.

Isä lempipaikallaan, Tikkalan saunan kuistilla.

Pois aurinko painui, lankesi ilta

jäi taivahan rannalle säihkyvä silta,

mut kaukaa korven tummuvan yöstä

soi laulu ihmisen työstä.

     -Eino Leino-

Kiitos huolenpidosta!
Kippa

Siunaus 5. 12. omaisten ja läheisten läsnä ollessa.

Muistolahjoitukset sotainvalidien virkistykseen: Sotainvalidien Veljesliiton Pohjois-Karjalan piirin muistorahasto FI 37 1795 3000 0060 57 viitenumero 1012.

Kansansatu Kettu ja kalastaja

Tämä suakkuna on omistettu erityisesti lapsenlapsilleni Peetulle ja Hugolle.
Rudolf Koivun kuvittamat opetustaulut olen kuvannut Vantaan museossa 2007.
Lisää opetustauluista Maatiaiset koulutauluissa

Kerron sadun omin sanoin sellaisena, kun muistan sen omalta kouluajaltani.
Olin  seitsemänvuotias saparopäinen tyttö Rääkkylän kansakoulussa. Meitä oli luokssa aika paljon, ehkä kolmekymmentä. Kun opettajamme Irma Kuusaro ripusti opetustaulut karttatelineeseen, odotimme innolla.

Kalastajaukko ajeli tyytyväisenä hevosellaan jäveltä. Talviverkot olivat antaneet kunnon saaliin. Yhtäkkiä polle pysähtyi. Ukko meni katsomaan. Kappas vain! Polulla retkotti kettu reporankana. Mihin lie repolainen kuollut?
No johan on onnenpäivä, ukko tuumasi. Hän nosti kuolleen ketun rekeen kalansaaliin päälle.

Kotiin päin ajellessaan ukko myhäili, että kyllä eukko nyt riemastuu. Mahtavan kalansaaliin lisäksi eukko saa vielä lämpimän kettupuuhkan kaulaansa.
Mutta kettupuuhkapa heräsikin eloon.

Kettu olikin valekuollut. Nyt se heitteli tyytyväisenä kalat hankeen ja loikkasi työn tehtyään itsekin kyydistä.

Ukko huuteli eukkonsa mökin pihalle katsomaan hienoa saalistaan. Voi ukkoparka, ei ollut kalaa eikä  kettupuuhkaa vain tyhjä reki.

Hyvää pikkujoulua kaikille ihmisille ja metsäneläimille!

 Ilveksille

Oraville

Susille

Saukoille

Villisioille

Maakotkille

ja karhuille makeita, rauhallisia talviunia!

Valamon kuuset

Tein marraskuisen hämäränpäivän retken Tommilan Liisan kuvataideryhmän matkassa Uuteen Valamoon Heinävedelle

 Trapesa

 Luostarinmäellä

Tärkein syy muistelomatkaani pilkottaa kuusikujan katveesta Juojärven rannalla.

Hämyinen kuusikuja johdatti minut muistojen polulle neljännesvuosisadan taakse. Täällä työntelin vaunuissa Aatosta ja Tanelia, Johannes opetteli ajamaan pyörällä ja Laura ratsasti Elottarella. Veikko uurasti viereisellä pelolla rakentaen aitoja lampaille.

Kuusien vuosisataisessa elämässä 25 vuotta on lyhyt tovi. Minulla siihen aikaa mahtuu monta elämää. Valamon aika, Pilvilampaat, Kontioniemi ja Koli. Kuusten holvikaaren alla tunsin kiitollisuuta ja kuusten siunaavan rauhan.

Kuusten katveessa Sillankorvassa vietin elämästäni neljä rikasta vuotta. Silloin perheessämme kukoisti luovuus ja hulluus. Minulla oli lapset lähelläni ja mies, jonka kanssa uhkarohkeasti toteutimme unelmia.

Tuolla aidan takana aidatulla pihalla pojat leikkivät turvallisesti. Laura haaveili ja piirteli hevoskuviaan vinttikamarissa. Harmaa Risto-kissa toimi vahtimestarina ja tarkasti kaikki luostarin hautausmaalle kävelevät turistit. Väkkärä-spanieli loikoili pihalla. Bordercollie Max paimensi lampaat sillan yli kesälaitumille.

Lampolaan pääsi suoraan isosta salista pienen eteisen kautta. Siellä meillä oli 80 uuhta, karitsat ja pässit. Voikukka-lehmällä, Elottarella ja Zampa-ponilla oli omat pilttuunsa.  Viime vuonna lampola ja latokuivuri paloivat. Palojäljet on raivattu ja lampolan tilalle on rakennettu aita.

 Sillankorva Juojärven rannalla kuvattuna viersvenelaiturilta.

 Luostarin myymälässä loikoili leppoisa Nikolai eli Niksu, kuusivuotias kissapoika.

Tuliaisiksi ostin Valomon kuohuviinejä ja Niksu-salmiakkikarkkeja. Niitä maistelemme sitten joulun aikaan ja muistelemme perheeme aikaa Valamossa.

Pipari, kymmenen yhteistä vuotta

Pilvipolun Pipariakka eli Pipari täytti 10 vuotta marraskuun 13. päivä. Synttäreiden juhlimnen siirtyi perheasioiden takia.
Tämä marraskuu on ollut muisteluiden aikaa. Olen selaillut paljon vanhoja kuvia. Mukaan tarttui myös kuvia Piparin elämän kymmenstä vuodesta.
Tässä poimintoja vuosien varrelta ja taloista, joissa olemme eläneet.

Piparin ja minun kymmenen yhteistä vuotta ovat olleet täynnä tapahtumia ja suuria tunteita. Pipari on joutunut koiristani eniten kantamaan  huolta ja murhetta minun pärjäämisestäni.
Uskollisena silmät huolesta ymmyrkäisenä se on seisonut vierelläni vaikeina aikoina.

Piparin ensimmäinen joulu Pyytivaaralla.
Pipari ja sen veli Pipariukko olivat piparinruskeita, veli Pihka-Viehka ja sisko  Pihka-Ahku mustia merkein. Emä oli Pilvipolun Leammi-Ahku ja isä Peänu Vaaprotti eli Viehka. Viehka toimii edelleen 12-vuotiaana hälytyskoirana vapaaehtoisessa pelastuspalvelussa Oulussa. Pihkapiparit jäi sen ainoaksi pentueeksi. Viehka on suuri koirapersoona ja suvultaan lapinporokoirarekisterin harvinaisuuksia.

Pipari, nuori koiraneito Pyytivaaralla keväällä 2005. Piparin ensimmäinen vuosi oli huoletonta aikaa kuusipäisen koiralauman nuorimmaisena.

Pentutapaamisessa veli Pihka-Viehka eli Kuru, Pipari ja veli Pipariukko eli Pyry. Veljet ovat menehtyneet sairauksiin. Pipari ja  sen sisko Pihka-Ahku ovat olleet terveitä.

Piparin ja minun viimeinen syksy Pyytivaaralla.

Pipari sai viettää yhden onnellisen kesän Kuhmon Itälän kämpällä.

Itälän laiturilla ja uimassa Silvan ja Tsahpin kanssa.

Seuraavana talvena tuli minulle ero miehestäni ja Piparille ero koiralaumasta. Muutin Piparin, Silvan ja Tsahpin kanssa kerrostaloon Kontioniemeen Höytiäisen rannalle keväällä 2006.

Uskolliset ystäväni ja Höytiäisen kauniit järvenlaskun maisemat auttoivat minua selviämään elämäni suurimmasta surusta.

Kaksi kesää vietin koirien kanssa Sinisessä tuvassa Sokojärvellä keskellä  Lieksan korpea.

Elämänilo palasi

Unelmat saivat siivet.

Muutin Piparin ja Silvan kanssa Kolin Kortelahteen. Tsahpille olin etsinyt uuden kodin, koska kerrostalossa asuessani kolme koiraa oli liika yhdelle ihmiselle.

Pipari on lempeä ja rakastaa kaikkia pieniä kuten lapsia, kissanpentuja ja koiranpentuja. Minun kriisiaikani Piparin ollessa vuoden ikäinen on kuitenkin jättänyt siihen jälkensä. Pipari pitää kaikkia miehiä aluksi epäluotettavina. Se ei pidä tungettelusta eikä mielistelystä. Pipari ei kuitenkaan ole hyökkääva. Rauhallisella käytöksellä miehetkin pääsevät sen ystäviksi.

Pipari on saanut kaksi pentuetta. Ensimmäiset Malja- lapinporokoirapennut 2010. Isänä on Pilvipolun Maatiainen. Vuonna 2012 Pipari sai reisteröimättömät porokoirasukuiset Onnenpiparit maatiaiskantaisen porokoiran, Onnin, kanssa.

Peppi eli Pilvipolun Malja Keväälle on sijoitusnarttuni. Peppi on terve, reipas  nelivuotias perhekoira. Pennutuksen suhteen en pidä kiirettä, koska haluan varmistaa Pepin ja sen sisarusten terveystilanteen. Pepin suvussa on palojn hyvää ja ainutlaatuista, mutta myös paljon riskejä.

Onnenpipareista jäi Piparin ja minun iloksi ja kiusaksi tytär Mansi. Jos koirilla olisi oma Mensa, Mansilla olisi ehkä mahdollisuuksia jäseneksi.

Pipari  on harvinaislaatuinen koira väriltään, suvultaan että luonteeltaan. Se on opettanut minulle, miten herkkiä ja viisaita porokoirat voivat parhaimmillaan olla. Piparin herkkyys ja ihmisten lukutaito on ollut sekä hyvä että vaativa ominaisuus.