Luonto-äidin lahjat vuodelle 2022

Tämä vuosi on ollut vähän erilainen. Olen ollut melkein koko vuoden kirjaimellisesti heikossa hapessa. Potenut milloin jalkaani milloin sydäntäni. Kävin läpi vuoden kuvasaalista. Totesin, että kaikista vaivoista huolimatta olen saanut kokea huikeita luontoelämyksiä. Luontoäiti on ollut todella antelias. Ehkä hän on halunnut hoitaa minua lahjoillaan.

Jo pitkään haaveeni on ollut päästä Raittijärvelle, porosaamelaisten kylään Käsivarren tuntureille ja kuvata porokoiria työssään.

Jalkani oli kevään mittaan turvonnut niin, että matkalla pohjoiseen minun piti ostaa 41 numeron kengät, vaikka yleensä käytän numeroa 38. Mutta tästä reissusta en halunnut luopua. Onneksi mukana oli ystäväni Tiina, joka kantoi kamerani ja ajoi taitavasti moottorikelkkaa.

Paikalliseksi oppaaksi saimme parhaan mahdollisen, poromies Antti Oula Juuson, kuuluisn Kaijukan pojanpojan. 

Matkaa kylään oli 36 km. Ylhäällä tunturissa välillä tuiversi, välillä paistoi aurinko. 

Raittijärven kylä kuvattuna erotusaidalta päin. Tästä seikkailusta lisää maaliskuun jutssani Raittijärvi, saamelaiskylä Käsivarren suurtuntureilla

Toukokuussa tein unohtumattoman norpparetken Linnansaaren kansallispuistoon. Taas minulla oli mahdollisuus saada oppaaksi ja veneen kuljettajaksi paikallinen huippuasiantuntija Marita. Jalan vaivat olivat vain pahentuneet, mutta veneestä kuvaaminen onnistui vallan mainiosti. Kuvasin 600 mm putkella norppien köllöttelyä luodoilla niiden rauhaa kunnioittaen. Päivä Saimaalla oli uskomaton. Näimme 3 norppaa ja kaiken huipuksi pikku kuutin ilta-auringossa nukkumakivellään. 

Retkikertomus kevään valoon blogissani Kevätvirkistys Saimaalla

Keskikesällä tein sisarusteni kanssa nostalgiamatkan lapsuuteni maisemiin Rääkkylään. Löysin sieltä idyllisen majoituspaikan Hakoniemen luovan tilan Oravisalon saaresta. Osallistuimme Mallan ja Pekan kanssa Kihaukseen, kansanmusiikkifestivaaliin, muistelimme lapsuutta ja etsimme välähdyksiä muistojen maisemista. 

Oriveden rannalla

Matkan jälkeen kuntoni romahti ja jouduin sairaalaan. Tilanne pisti miettimään, mikä on elämässä tärkeää. Kiitollisuus lapsista ja ystävistä konkretisoitui, kun he riensivät apuun. Yhtään en reissujani katunut, vaikka vähän riskillä meninkin. Vielä oli paljon unelmia totetumatta...

Marraskuussa kuntoni oli jo parempi. Oli aika lähteä metsäpeurojen maille. Taas sain oppaaksi erinomaisen paikallisen asiantuntijan, Terhin. Terhi asuu Vimpelissä ja metsäpeurat vaeltavat heidän tilansa lähettyvillä syksyisin talvilaitumille. Taas Luontoäiti oli armollinen ja näimme kymmeniä metsäpeuroja. Minulle metsäpeura on voimaeläin, joka kertoo kaipuustani ikimetsiin. 

Kertomus retkestä Metsäpeurojen mailla

Tämä vuosi on ollut monella tapaa pelottava ja mieltä hämmentävä sekä omalta että koko ihmiskunnan kannalta. On sairautta, sotaa, sodanuhkaa, ilmastokriisiä ja luontokatoa. Siksi on tärkeää huomata, että toistaiseksi selvittiin. Minulla oli kunnia tutustua Euroopan ainoan alkuperäiskansan elämänpiiriin. Sain  tavata kaksi eläinlajia, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat erittäin uhanalisia Suomessa. Metsäpeura ja norppa antavat toivoa.