Kiitos, meille kuuluu ihan hyvää.
Alku täällä Kortelahdessa oli kyllä yhtä pakenemista. Kaikki oli outoa ja pakoreaktio laukesi pienestäkin liikkeestä tai äänestä.
Lampaat hävisivät metsään niin, että luulin niiden karanneen aidasta. Kun sitten läksin koirien kanssa etsimään, niin löytyiväthän ne.
Yksi säikky vain panikoi ja hyppäsi 110 senttisen aidan väärälle puolelle. Sen kaikista arimman saaminen aitaan oli melko haasteellista. Pari päivää lammas määkyi aidan väärällä puolella ennen kuin onnistuttiin.
Koska lampaat pelkäsivät koiria, käytin apuna kissoja. Tai siis kissat päättivät tulla auttamaan. Kun etsin laumaa, ne tulivat aina mukaan. Niiden liikkeistä ja katseesta arvasin, missä lampaat piileskelevät.
Kissat istuivat hiljaa paikallaan tai hiipivät hissukseen kohti lampaita niin, että lampaat jäivät tuijottamaan. Kun lampaat kiinnittivät huomion kissoihin, pääsin niin lähelle, että ne tajusivat minulla olevan herkkua, kauraa ja leipää.
Pikkuhiljaa laumasta alkoi erottua rohkeat ahmatit, jotka alkoivat seurata minua. Muutkin tulivat perässä. Kun minulle tuli isompi porukka koiranpentujen katsojia kylään, he pääsivät myös lammaspaimennukseen. Ja niin saatiin lopulta aidan väärälle puolellekin eksynyt takaisin laumaan. (kuva Erkki Lampén).
Lauma kasvoi vielä kolmella uuhella, jotka nekin olivat alkuun melko säikkyjä.
Todennäköisesti tulokkaat olivat vanhoja tuttuja, mutta alkuun pitää vähän irvistellä.
Pikkuhiljaa epäluuloisuus vaihtui uteliaisuudeksi.
Lampaat uskalsivat jo tulla lähelle taloa.
Sulevi ja kanat kiinnostivat.
Koiriin tutustuminen alkoi pikkukoirista, jotka eivät olleet kovin pelottavia.
Nyt Kortelahdessa on kesyjä lampaita , jotka tulevat juosten ihmisten luo. Pari arempaa seuraa hännillä eivätkä tule rapsuteltaviksi. Kaikki kuitenkin kulkevat mukavasti perässäni. Ja tulevat iltaisin toivottamaan hyvät yöt ikkunan alle.
Hyvä homma kun kesyyntyivät. Jotkut eläimet ovat kyllä niin villejä että niitä ei tahdo saada luottamaan ihmiseen.
VastaaPoistaMinulla on parvessani joitakin rescue kanoja, ja niitä en ole saanut kesyiksi millään. Tietenkin sitten pari niistä hautoi isot pesueet ja opetti ne yhtä villeiksi. Tavalliset untuvikot saa kiinni pienenä, mutta nämäpäs olivat niin vikkeliä ettei se onnistunut. Pari kolme jos viidestätoista sainkin kiinni ei se auttanut kun emo vei toiset viidakkoon ja kivilouhikkoon johon ihminen ei niin vaan nopeasti pääsekään perässä.
Toisaalta minulla on kokemusta vanhan kollikissan kesyttämisestä. Se oli niin arka, ettei päästänyt 20 metriä lähemmäksi vaikka millaista herkkua olisin tarjonnut. Kesytys kesti viisi vuotta, kunnes se eräänä jouluaattona livisti rakosellaan olevasta ulko-ovesta sisälle. Suoraan pirtin pöydän alle. Pöydässä oli iso liina jonka alta se halusi seurata elämää. Sittemmin Sulhosta on sukeutunut oikea herrasmies kissa joka ei mene ulkona viittä metriä kauemmas ovesta. Toistakymmentä vuotta kulkukissana pakkasten armoilla oli kova koulu.