Karanteeniajan mielen muuttolaatikot

Kuusi viikkoa mummokaranteenia. Tänä aamuna varhaista aamukahvia juodessani kokosin henkilökohtaisia kokemuksiani ja ajatuksiani tästä erikoisesta ajasta.
Eniten minua ahdistaa joukkokuolemat hoivakodeissa. Siksi ajattelenkin kiiitollisena, että oli armeliasta, kun äiti kerkesi kuolla juuri ennen tätä eristystä. Mitä olisi ollut 95-vuotiaan muistisairaan elämä hoivakodissa näinä viikkoina?

Minun yksineläjän elämä ei ole järisyttävästi muuttunut. Muuton järjestely aiheuttaa ehkä hieman enemmän päänvaivaa, kun itse ei voi olla konkreettisesti muutossa mukana. Olen piirtänyt Reposaaren Toivolan talosta pohjapiirustuksen, johon olen sijoittanut huonekalut. Sen avulla ne toivottavasti hoituvat oikeille paikoilleen. Tavaroista olen jo pakannut suurimman osan pahvisiin muuttolaatikoihin, joissa lukee päällä alakerta tai yläkerta. Jos saan laatikot oikeisiin kerroksiin, selviän kyllä uudessa kodissa tavaroiden purkamisesta yksin. Siinähän seuraava karanteenikuukausi sujuukin. On ainakin tekemistä.

Tähän ei ole paluuta. Vielä maaliskuussa koti oli järjestyksessä. Nyt joka nurkassa on muuttolaatikoita. 

 Hyvin olemme kaikki täällä viihtyneet.

Tulen varmaan muistamaan tämän poikkeusajan yhtenä elämäni käännekohtana. Tavaroiden karsiminen, hävittäminen ja pakkaaminen on herättänyt monenlaisia  muistoja ja tuntemuksia. Olen käynyt elämääni läpi. Jo unohtuneita asioita on pulpahtanu pintaan. Olen tehnyt jonkinasteista kuolinsiivousta. Enää materiaalimäärä, valokuvat, kansiot, cd-kasetit, lehdet ja lehtileikkeet eivät ole ylivoimainen kaaos. Säilyttämisenarvoiset ovat omissa laatikoissaan ja kansioissaan.  Ja minunkin mielessäni on rauha. Muistotkin ovat omissa lokeroissaan, joista voin niitä hakea tuomaan elämään voimaa, merkitystä ja ymmärrystä. Jotakin olen ehkä tietoisesti tai tiedostamatta unohtanut.

En ole missään vaiheessa pitkästynyt täällä Kortelahdessa. Ympärillä on ollut kevääseen herännyt luonto. Olen päässyt hyvin ulkoilemaan ja retkeilemään. Jossain vaiheessa stressasi, kun muutto ei meinannut edistyä, koska oli paljon mukavampaa valokuvata, käsitellä kuvia ja kirjoittaa blogia. No, onneksi välillä on ollut sateisia päiviä. Sain ulkopuolista apua varastojen tyhjennykseen, jätteiden ja kierrätystavaroiden kuljetukseen. Kolilaiset ystävät ovat hoitaneet pyyteettömästi kauppa-asiat.
Päivän piristys on ollut pikku Pietan whatsapp-puhelut. On ollut hellyttävää seurata iloisen kaksivuotiaan touhuja ja juttuja.
Olen soitellut  vanhoille ystäville. Mukavaa, että tämä vanha tapa, ystävien kanssa  puhelimessa rupattelu on elpynyt. Toivottavasti se jatkuu poikkeustilan jälkeenkin. Toisaalta täytyy tunnustaa, että nettiriippuvuuteni on selvästi lisääntynyt. Kun ei voi tavata, on mukava edes somen kautta seurata ihmisten elämää. Myös koiraharrastuksessa saan kasvattajana paljon viestejä pentujen tekemisistä. Yhdessä paneudutaan huoliin ja ongelmiin, iloitaan edistymisestä ja koirien touhuista.

Kissani, kanani ja koirani ovat olleet jokapäiväinen iloni. Olen saanut viettää niiden kanssa tiiviisti  nämä viimeiset yhteiset ajat Kortelahdessa.
Varastossa on paljon kuvia tulevan eroahdistuksen lääkkeeksi. Arvokkain muuttolaatikkoni onkin 11 vuoden ulkoiset kiintolevyt valokuvistani. Kiintolevyjä on kaikkiaan kertynyt 13 kappaletta ja niissä on tallennettu muistoja arvioni mukaan yli 10 terabitin eli 10 miljoonan megabitin verran.