Lapset kasvoivat villan tuoksussa

Suloisia muistoja vuosikymmenten takaa. Veljeni Pekka oli käynyt läpi vanhoja diojaan ja sieltä löytyi aarteita. Mukana myös omia kuvia. Hetkiä perheemme elämästä silloin, kun lapset olivat pieniä ja kaikki oli mahdollista. Eläimet ovat aina olleet tärkeässä roolissa lasten kasvussa. Ja lampaat ovat olleet meidän perheemme leipä ja lämpö.

Kevät 1984. Aloittelimme lampureina Rämsöön Vuorelan mökissä. Visiomme suomenlampaasta kaikissa väreissään alkoi selkiytyä.  Lauran, minun ja Johanneksen päällä minun suunnittelemani ja neulomani villapaidat ja myssyt omien lampaiden villoista.

Alusta asti halusimme tuoda esille suomenlampaan hienoa villaa ja värejä. Veikko Lilja esittelee kevään karitsoiden värikirjoa. 

Laura koulukaverinsa  ja koiriemme walesinspringerspanielin Väkkärän bordercollie Maxin kanssa Vuorelan mökin pihakivellä.

Vuorelan mökki kuvattuna joskus 2000-luvulla. Ohi kulkiessani käyn aina katsomassa Vuorelan pihapiiriä Vesilahden Rämsöössä. Elämä siellä 1980-90 lukujen vaihteessa oli vahvaa luovuuden aikaa. Olimme rohkeita ja ennakkoluulottomia, monella tapaa aikaamme edellä. Tai joidenkin mielestä ehkä aikaa jäljessä painottamalla luonnonmukaisuutta ja lähiruokaa. 

Sekä lapsi- että lammaskatras kasvoi. Muutimme tilavimmille laitumille Heinäveden Valamoon. 

Valamon vuodet olivat opettavaisia ja rankkoja. Siellä kasvoi ajatus yrittäjyydestä ja villasta elinkeinona.

Pojistamme Aatos ja Taneli syntyivät Valamon aikaan. 

Olimme vuokraviljelijöitä ja asuimme Sillankorvan kauniissa mutta ei kovin käytännöllisessä talossa luostarin kupeessa 

Tässä Aatos ja Taneli leikkivät jo Kontiolahden Pyytivaaran entisen koulun pihalla, jonne muutimme ja perustimme Pilvilampaat-kehräämön. 

Löysin kotimaisen paimenkoiran 1990-luvun alussa. Ensimmäiset paimensukuisen lapinkoiran pennut syntyivät 1992, siitä alkoi Pilvipolun kennelin tarina. 

Johanneksen Zamba-poni ja Lauran Elotar-tammar tulivat perheeseen Valamon aikaan.

Pyytivaaralla syntyi Pilven Poika syksyllä 1989. Vieläkin ihmettelen, miten selvisimme laman kourista lapsilauman ja velkaisen yrityksen kanssa. Ja samalla kasvatimme ja koulutimme siitosorin kouluratsatuksen huipulle. Kultainen orimme korvasi riskin monikertaisesti.

Lapsista kasvoi villan tuoksussa ja eläimiä hoivatessa vastuuntuntoisia ja empaattisia ihmisiä, jotka antavat nyt oman panoksensa yhteiskunnalle. Äiti on heistä ylpea. 

Tällä hetkellä elämä tuntuu monille lapsille ja nuorille, etenkin Ukrainassa, hyvin epäoikeudenmukaiselta. Minun ikäpolveni sai rakentaa tulevaisuuttaan rauhassa ilman sodan pelkoa Euroopassa. Näin pitäisi olla nytkin kaikkialla maailmassa. Rauhaa pitää puolustaa. Kevään toivoa pääsiäiseen 2022!

 

Maatiaiskotieläimet maataloudessa

Minulla oli tilaisuus kesäisenä hellepäivänä  käydä Varsinais-Suomessa kahdella luomumaatilalla, joiden kotieläimet ovat suomalaisia maatiaisrotuja: Saloniemen tilalla ja juustolassa Laitilassa ja Rintalan lammastilalla Yläneellä. Nämä tilat ja niiden ihmiset ovat eturintamassa taistelussa maatiaisten säilyttämisen puolesta. Heidän ideansa ja tuotekehittelynsä sekä maatiaisten puolesta puhuminen toimivat esimerkkinä muille, jotka suunnittelevat maatiaiskotieläinten pitoa ja mahdollista ammattia sitä kautta. 

Varmasti kaikki arvostamme pioneereja, jotka pitävät sinnikkäästi maatiaiskotieläimiä ja näin osaltaan turvaavat geeniainesta. Heidän kuuluu kuitenkin saada työstään myös riittävä korvaus. Emme voi olettaa, että he tekevät tärkeää säilytystyötä vain rakkaudesta rotuun. Siksi olisi vähimmäisvaatimus, ettei maatiaiskotieläintukia ainakaan huononnettaisi niin kuin parhaillaan käsittelyssä olevassa EU:n esityksessä uhkaa käydä esimerkiksi suomenkarjan maidontuotannossa olevien lehmien osalta. Tämä kohtuuton leikkaus vaarantaisi suomenkarjan pitämisen maidontuotannossa.

Maatiaiskotieläinten geenivarojen säilyttämisen kannalta olisi tärkeää, että  kotieläimille löytyisi kestävää käyttöä maataloudessa. Tuotannossa voisi hyödyntää maatiaislehmien ja vuohien maidon parempia juustoutumisominaisuuksista. Tutkimuksissa on myös selvinnyt, että alkuperäisrotujen maidossa on paljon muitakin terveyttä edistäviä ja vastutuskykyä parantavia ominaisuuksia. Omat maatiaisemme sopivat erinomaisesti maisemalaidunnukseen, eläinavusteiseen terapiatoimintaan ja maatilamatkailuun. Lihantuotannossa panostetaan laatuun ja eettisyyteen.

Suomalaisten lammasrotujen suomenlampaan, kainuunharmaan ja ahvenanmaanlampaan osalta sinnikäs työ alkaa näkyä mediassa ja ihmisten tietoisuudessa. Ymmärretään lampaiden merkitys perinnemaisemien ja yleensä ekosysteemien monimuotoisuuden säilyttämisessä. Valtavan neulomiskuumeen myötävaikutuksella myöskin maatiaislampaiden villan arvostus on noussut. Toivottavaa olisi, että maisemanhoidosta ja villantuotannosta voisi muodostua lisätuloa lammastiloille. Tähänkin tarvittaisiin valtion toimia ja tukea.

Talon emäntä Riitta Saloniemi oli vielä aamutöissään ja neuvoi meidät laitumelle, jossa meitä oli vastassa ystävällinen ja utelias vuohirouvakatras kileineen. 

Ne saattelivat meidät lehmihakaan. Minna sai kokea onnellisia hetkiä vuohipaimenena.

Lehmihaassa laidunsi  suomenhevoset yhdesä nuoren suomenkarjan kanssa, jossa oli länsisuomalaisia ja jokunen lapinlehmä sekä kyyttö.

Vasemmalla tamma Nikitan ( e Vetvita i  Nikolai H), keskellä sen tammavarsa Saloniemen Sinappi ( i Pokupoi Rols) ja oikealla tamma Timjamiska ( i EV. Johtotähti e Sahramiska). Hevoset ovat ratsastuskäytössä ja niillä opetelaan myös työhevostaitoja. 

Kaunis periteinen laidunhaka.

Maatilan pihapiirissä on navetta- ja tallirakennusten lisäksi juustola ja tilamyymälä Saloniemen puoti

josta saa monenlaisia tuotteita vuohesta ja lehmästä. Puoti toimii myös nettikauppana. Kannattaa kurkistaa laajaa valikoimaa! Itselleni lähti mukaan Irtiotto, lehmän gervaisjuusto, Syrjähyppy, vuohen chevrejuusto ja Kohokohta vuohenheratervasaippua. Kaikki on testattu ja hyviksi havaittu. 

Saavuimme Yläneelle Rintalan luomulammastilalle illalla kahdeksan maissa. Hetken me ja lampaat odottelimme emäntää Anne Rintalaa, joka oli myymläautollaan Reko-kierroksella.

No nyt emäntä tuli!

Illan viimeinen työ on kaikkien noin 300 lampaan siirto omiin osastoihin lampolaan. Näin lampaat suojellaan susilta, joita on alueella runsasti. Lampaat oli jaettu neljään ryhmään: joutilaisiin, 2 syksyllä karitsoivaan ryhmään ja keväällä karitsoinesiin uuhikaritsoiden kanssa. Pässit ja pässikaritsat olivat jossain kauempana. 

Rintalan tilalla pääosa on suomenlampaita kaikissa väreissä  ja kainuunharmaksia sekä jonkin verran gotlannin turkislampaita ja suomenlammas-texel-risteytyksiä.

 

Suomenlampaalla on monta hyvää ominaisuutta. Sillä on ylivertaiset lisääntymisominaisuudet. Se saa yleensä vähintää 2- 3 karitsaa ja se voi saada karitsoita keväisin tai syksyisin. Suomenlampaan villa on joustavaa ja kiiltävää. Se soveltuu erinomaisesti huovutukseen. Sillä on luonnostaan upeat värit: valkea, musta ja ruskea. Suomenlammas on tehokas maisemanhoitaja. Yhdessä kainuunharmaksen ja ahvenanmaanlampaan kanssa se edustaa ainutlaatuisia suomalaisia alkuperäisrotuja ja rikasta geeniperimää. 

Rintalan tilan kaupasta reppuun sujahti lammasmakkaraa ja pala savulammasta. Aiemmin olin jo Rintalan verkkokaupan kautta tilannut pitkän, keinuun sopivan ihanan lämpöisen ruskean lampaantaljan. Lankapuodissa en uskaltanut käydä, koska kotona on niin paljon neulomattomia lankoja.

Kiitos ahkerat emännät ja ennenkaikkea kiitos maatiaiset. Sain teiltä rutkasti hyvää energiaa. Minna otti ylemmän kuvan. Minnalle kiitos parhaasta matkaseurasta ja että jaksoit koko päivän ajella ja kääntää aina rattia sivuteille toiveitteni mukaan. 

 

Luona Vanhan Veräjän -musiikkivideo maatiaisista, musiikki Tarinayhtye Tarukki, suunnittelu ja kuvat Kirsti Hassinen, julkaistu 2012

Aino-tädin albumista, kuvia maatiaisista 1950-luvulta

Aino-täti oli isäni nuorin sisko, syntynyt 1931. Aino Hassinen kuoli viime kesänä. Perikunta otti talteen Ainon valokuva-albumit, joita pääsin selaamaan.  Albumeissa on paljon kuvia Ainon ja isäni lapsuudenkodista Tohmajärven Tikkalasta. Kuvat ovat pieniä. Ne olivat kuitenkin harkitusti ja taitavasti otettuja ja kertovat hyvin pientilan elämästä ja erityisesti eläimistä,jotka olivat siihen aikaan vielä yleisiä alkuperäisrotujamme ja maatiaisiamme.

Aino muutti Helsinkiin niin kuin hänen vanhemmat siskonsakin. Siellä hän valmistui pienten mutkien kautta unelma-ammattiinsa poliisiksi.  Se ei ollut kovinkaan helppo ura naiselle siihen aikaan. Ainolla ei ollut perhettä. Kesälomat hän vietti vanhempiensa elossa ollessa aina Tikkalassa. Ainon rakkaus kotieläimiin henkii albumin kuvista.

Aino isä, minun ukkini, Antti Hassinen ja hänen kolmas vaimonsa, Ainon äiti Hilma Hassinen.

Ukki oli taitava hevosmies, jolla oli aina hyviä hevosia. Hän oli nuorempana toiminut savotoilla työnjohtajana.

Tikkalan Lepolan tila lohkaistiin päätilasta ukin eläkeläiskodiksi. Tilaa ympäröivät padolla tekojärveksi muutettu Haukilampi ja kaunis harju. Pelloilla ja hakamailla  riitti syömistä hevoselle, kahdelle lehmälle vasikoineen ja pienelle lammaskatraalle.
Kuvia selaillessani alkoivat omatkin muistoni vierailuista Tikkalan ukkilaan elpyä. Kutsuimme paikkaa varmaan ukkilaksi siksi, että Hilma ei ollut isäni äiti vaan äitipuoli. Herttainen ja hiljainen mummo, mutta isälle tietysti vieraampi, koska hän oli jo lähtemässä kotoa maailmalle Hilman tullessa jo toisen kerran leskeksi jääneelle ukille vaimoksi.

Hilman lehmät olivat kyyttöjä. Muistan, että toinen oli vähän vihainen ja omapäinen. Ukki oli usein Hilman apuna pitämässä lehmää paikoillaan lypsettäessä. Eläkeläisellä oli paremmin aikaa ja niin voitiin pitää vähän hankalaakin lehmää.

Lammaskuvia ei harmikseni ollut monta. Ukki oli innokas lampaankasvattaja. Vanhoista  lampaiden kantakirjatiedoista olen löytänyt hänen omistamiaan palkittuja siitospässejä. 

Lampaat laidunsivat harjulla. Ne tulivat aina meitä vastaan, kun saavuimme ukkilaan harjun päällä kulkevaa kärrytietä pitkin. Harjun korkeimmalle kohdalla lamapilla oli laudoista rakennettu kesäsuoja.

Tietysti mökissä oli myös kissa ja koira.

Antti-ukki ja hevoset. Viimeisen hevosen nimi oli Hippe.

Tämä lienee joku vanhempi kuva ukista ja hänen hevosestaan.

Mekin osalistuimme kesäisin heinätalkoisiin. Kuvassa ukki, isäni ja Jorma-veljeni.

Ohjaimissa luultavasti isän vanhempi veli Väinö, joka viljeli päätilaa.

Tässä kuvassa olen itsekin mukana haravahommissa isän ja Jorman apuna. Pikkuveljeni Pekka on noin kaksivuotias eli kuva on otettu varmaan kesällä 1959.

Tämä maisema ja tämä tunnelma, siinä maatiaisuuteni juuret.

Kiitos Aino-täti!

Isäni Edvin Hassisen muistolle