Ensimmäisessä kirjassani "Maatiaisten matkassa" vuohista kertova luku oli nimetty otsikon mukaisesti. Nyt siitä on muodostunut lentävä lause vuohista puhuttaessa. Otsikko lienee siis jossain mielessä osuva ja niiden kanssa elämistä kuvaava.
Tavallaan ympyrä nyt sulkeutuu. Aloitimme 1980-luvun alussa maatiaiselämämme Vesilahden Rämsöössä hankkimalla pari kuttua ja pukin. Ne saivat kilejä ja me saimme vuohenmaitoa. Totesimme vuohet kuitenkin pientilalla liian työläiksi ja juustonmyynnillä ei paljon tuloja saanut. Muuttaessamme neljän vuoden päästä Heinäveden Valamoon muuttokuormassa ei ollut enää vuohia vaan lampaita.
En nyt voi sanoa, että elämäni olisi tylsää. Nyt minulla on kuitenkin aikaa vuohille. Suomenvuohia on tällä hetkellä noin 6000. Itse asiassa suunnittelin niistä kirjaa jatkoksi sarjaani "Omat kanat" ja "Omat lampaat". Mia Grönstrand ja Maahenki ennättivät kuitenkin paikata vuohikirjan puutteen eli juuri on ilmestynyt kirja " Vuohi Rapsuta ja rakastu". No, minä voin tehdä työtä maatiaisvuohemme hyväksi valokuvin täällä blogissani ja ehkä kuville tulee myöhemmin muutakin käyttöä.
Vuohet saapuivat Kortelahteen ennen juhannusta ja ne ovat kyllä hauskoja veijareita ja kiitollisia valokuvamalleja.
Selkälänmäen Nikke on pukkikili, jonka hain Juankoskelta. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, se pääsee syksyllä heilastelemaan pohjoiskarjalisten kuttujen kanssa.
Se sai kaverikseen vuodenikäisen rupukin eli ruunatun pukin Huurun. Huuru on seurallinen ja ystävällinen lasten lemmikki.
Vuohet ovat oivallisia maisemanhoitoja ja syövät erilaisia kasveja kuin esimerkiksi lampaat tai naudat. Kortelahdessa riittä pusikoita, niittyjä, puron penkereitä ja puita tutkittavaksi ja siistittäviksi.
Maija tutustuu Huuruun.
Sulevi-kukko kävi heti moikkaamassa Kortelahden uusia tulokkaita.
Sonnivasikat ihmettelivät uusia naapureita.
Herttaista juhannusta!
