Helmikuussa 2019 sain luettavakseni Sara Lammen Pro gradu-tutkielman Jalostuksen ja maantieteen vaikutus koirarotujen erilaistumisessa geneettisiksi osapopulaatioiksi, Itä-Suomen Yliopisto, Ympäristö ja biotieteiden laitos. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, jakautuvatko valitut koirarodut sisäisiksi osapopulaatioiksi geneettisen vaihtelun perusteella. Mikäli tällaista eriytymistä havaitaan, tarkoitus oli lisäksi selvittää, millaiset tekijät selittävät osapopulaatiojakoa. Tavoitteena oli myös pohtia, millaisia vaikutuksia osapopulaatiojaolla on koirien terveydelle ja hyvinvoinnille ja miten asia on nykyisellään huomioitu valittujen rotujen jalostuksessa.
Suomenlapinkoira mukana tutkimuksessa
Olin odottanut mielenkiinnolla Sara Lammin progradua, koska siinä oli mukana suomenlapinkoira yhtenä tutkituista roduista. Muut rodut olivat belgianpaimenkoira, englanninvinttikoira, italianvinttikoira, labradorinnoutaja ja shetlanninlammaskoira. Tutkimuksen perusteella kaikilla roduilla ilmeni jakautuneisuutta geneettisiksi osapopulaatioiksi. Italiavinttikoiralla ja shetlanninlammaskoiralla jakautumista selitti maantieteellinen sijainti. Käyttötarkoitus oli puolestaan keskeinen selittävä tekijä englanninvinttikoiralla ja labradorinnoutajalla ja belgianpaimenkoiralla ja suomenlapinkoiralla ulkomuotoon painottuneet valintatekijät.
Suomenlapinkoiria syntyy nykyään vuosittain yli tuhat ja niistä paimensukuisia lapinkoirann pentuja on noin neljäsosa. Suomenlapinkoiran rekisterissä paimensukuiset ovat 40 vuotta erillisenä kasvatettu kanta. 1970-luvun alussa lapinkoiran reksiteriin otettiin saamelaisten pitkäkarvaisia porokoiria, joista muodostui myöhemmin määritellyt paimensukuisten lapinkoirien kantakoirat. Samojen koirien suvut jatkuivat kuitenkin myös suomenlapinkoiran valtalinjassa, johon vuosikymmenen loppupuolella hyväksyttiin lisäksi ulkomuodoltaan selvästi erityyppisiä pystykorvamaisia koiria, koska lapinkoiran ulkomuodossa haluttiin tehdä selvä ero lapinporokoiraan.
Paimensukuinen lapinkoiran Seura (PLS) perustettiin 80-luvun alussa huolehtimaan paimensukuisen lapinkoirien sukujen säilymisestä. Suurin osa näistä koirista oli silloin Peski-kennelin koiria tai niiden jälkeläisiä. Kantakoiriksi hyväksyttiin vain poronhoitoalueen tunnettujen työkoirasukujen jälkeläiset. Paimensukuiset ovat pysyneet suljettuna ryhmänä perustamisestaan lähtien. Myöhemmin rotuunotetuista suomenlapinkoirista paimensukuisiksi kantakoiriski on hyväksytty 7 koiraa. Suomenlapinkoira menettää paimensukuisuusstatuksen, jos sukutaulussa on koiria, jotka eivät polveudu suoraan PLS:n määrittelemistä kantakoirista. PLS:n perustamissäännöissä kielletään seuran jäseniä antamasta uroksia valtalinjan nartuille.
Paimensukuinen on geneettiseti eritytynyt rodun sisällä
Tutkimuksessa ei-paimensukuiset eli valtalinjan suomenlapinkoirien populaation koirat määriteltiin kasvattajanimien perusteella ja katsomalla sukutaulusta, ettei neljässä polvessa ollut paimensukuisia koiria.
Sara Lampi toteaa, että paimensukuiset näkyvät analyysissä omana joukkonaan. Niillä ei ilmene ainoastaan tälle ryhmälle tyypillistä geneettistä klusteria, vaan yhden muinaisklusterin osuus on suhteellisesti rikastunut paimensukuisten osajoukossa. Tämä havainnollistaa ilmiötä, jossa osajoukko populaation sisällä lähtee geneettisesti eriytymään muusta populaatiosta.
Muinaisklusteri tarkoittaa tässä yhteydessä geneettistä kantapopulaatiota, joita suomenlapinkoirilla on siis kaikkiaan viisi. Klusterien syntyä Sara Lampi havainnollistaa seuraavasti: Rotujen muodostuessa koirat ovat itseasiassa "sekarotuisia", eli näennäisen samankaltainen joukko sisältää perinnöllistä ainesta useista osajoukoista. Meillä pohjolassa pystykorvarotujen kasvatus on yksinkertaistaen rakentunut niin, että kylien koirapopulaatiot ovat vuoroin olleet hyvinkin sukusiitettyjä ja vuoroin vahvasti ulkosiitettyjä. Kaikki lähiseudun poropaimenkoirat ovat siis voineet olla yhden nartun ja tämän pentujen jälkeläisiä, mutta ajoittain ihmisten liikkumisen mukana alueelle on tullut vieraita koiria, muitakin kuin toisia paimenkoiria. Esimerkiksi seudulla liikkuvan metsästäjän lintupystykorva on lähtenyt karkureissulle ja astunut yhden tai useammankin kylän nartun. Nämä pennut ovat myöhemmin takaisinristeytyneet alueella jo olevien koirien kanssa. Näin kanta on säilynyt elinvoimaisena, kun tällaista risteytymistä on tapahtunut ajoittain, vaikka jalostusmateriaali onkin ollut välimatkoista johtuen suuren osan ajasta suppea. "Muinaisklusteri" edustaa siis tällaista joukkoa, joka on aikanaan ollut yhtenäinen. Lapinkoirayksilöt ovat sekoitus tällaisia muinaisklustereita, sillä avoimien kantakirjojen ja vasta muutamien vuosikymmenien järjestäytyneen jalostuksen vuoksi niiden perimästä ei ole kadonnut merkit edellä kuvatusta geenimateriaalin liikkumisesta. Paimensukuisilla tuo keltainen (satunnaisesti valittu väri kuvaajassa) klusteri on suhteessa suuremmin edustettuna (kuva 5 sivulla 26)
Geneettistä monimuotoisuutta kuvaavaa heterotsygotia-arvoa ei tässä työssä ilmoitettu. Sara Lampi kuitenkin havaitsi, että lapinkoira on useimpiin muihin rotukoiriin verrattuna huomattavan monimuotoinen linjasta riippumatta. Valtalinja hetrotsygotia-arvo on muutamaa prosenttia suurempi kuin paimensukuisilla.
Sara Lampi selventää, että koirarotujen jakautuminen sisäisiksi geneettisiksi osapopulaatioiksi on jalostuksen kannalta myönteinen uutinen: perinnöllisesti monimuotoisempia yksilöitä voidaan tuottaa hyödyntämällä oman rodun jalostusmateriaalia monipuolisemmin. Näin voidaan saavuttaa kohentuneita elinvoimaominaisuuksia ja alentunutta perinnöllisten sairauksien esiintyvyyttä ilman, että se vaatisi nykymuotoisen rotupuhtauteen perustuvan kenneljärjestelmän purkamista.
Sara Lammin mielestä tutkimustiedon ohella puhdasrotuisten koirien jalostus kaipaakin ennakkoluulottomuutta. Merkittävimmätkin tutkimustulokset ovat hyödyttömiä, mikäli jalostusta toteutetaan ainoastaan sille määritellyn säännöstön kautta. Tiukat ja nurkkakuntaiset jalostuskriteerit ovat ongelma monimuotoisuudelle jo itsessään, mutta erityisen ongelmallista on, mikäli on olemassa jalostussäädöksiä, jotka rajoittavat monipuolista jalostusta periaatteen tasolla. Käytännössä tämä tarkoittaa, että yksilökohtaisten ominaisuuksien sijaan jalostusta ohjaa byrokratia. Esimerkiksi paimensukuisia lapinkoiria kasvattava sitoutuu käyttämään jalostukseen ainoastaan merkityistä kantakoirista polveutuvia yksilöitä, vaikka tavoiteltuihin standardeihin sopivia yksilöitä olisi mahdollista löytää muistakin sukulinjoista.
Osapopulaatiot rodussa voivat olla loukku tai mahdollisuus
Osapopulaatiot suomenlapinkoirakannassa voivat olla mahdollisuus tai loukku. Tässäpä pohtimista meille vanhoille ja nykyisille suomenlapinkoirien kasvattajille!
Tutkimuksessa ei-paimensukuiset eli valtalinjan suomenlapinkoirien populaation koirat määriteltiin kasvattajanimien perusteella ja katsomalla sukutaulusta, ettei neljässä polvessa ollut paimensukuisia koiria.
Sara Lampi toteaa, että paimensukuiset näkyvät analyysissä omana joukkonaan. Niillä ei ilmene ainoastaan tälle ryhmälle tyypillistä geneettistä klusteria, vaan yhden muinaisklusterin osuus on suhteellisesti rikastunut paimensukuisten osajoukossa. Tämä havainnollistaa ilmiötä, jossa osajoukko populaation sisällä lähtee geneettisesti eriytymään muusta populaatiosta.
Muinaisklusteri tarkoittaa tässä yhteydessä geneettistä kantapopulaatiota, joita suomenlapinkoirilla on siis kaikkiaan viisi. Klusterien syntyä Sara Lampi havainnollistaa seuraavasti: Rotujen muodostuessa koirat ovat itseasiassa "sekarotuisia", eli näennäisen samankaltainen joukko sisältää perinnöllistä ainesta useista osajoukoista. Meillä pohjolassa pystykorvarotujen kasvatus on yksinkertaistaen rakentunut niin, että kylien koirapopulaatiot ovat vuoroin olleet hyvinkin sukusiitettyjä ja vuoroin vahvasti ulkosiitettyjä. Kaikki lähiseudun poropaimenkoirat ovat siis voineet olla yhden nartun ja tämän pentujen jälkeläisiä, mutta ajoittain ihmisten liikkumisen mukana alueelle on tullut vieraita koiria, muitakin kuin toisia paimenkoiria. Esimerkiksi seudulla liikkuvan metsästäjän lintupystykorva on lähtenyt karkureissulle ja astunut yhden tai useammankin kylän nartun. Nämä pennut ovat myöhemmin takaisinristeytyneet alueella jo olevien koirien kanssa. Näin kanta on säilynyt elinvoimaisena, kun tällaista risteytymistä on tapahtunut ajoittain, vaikka jalostusmateriaali onkin ollut välimatkoista johtuen suuren osan ajasta suppea. "Muinaisklusteri" edustaa siis tällaista joukkoa, joka on aikanaan ollut yhtenäinen. Lapinkoirayksilöt ovat sekoitus tällaisia muinaisklustereita, sillä avoimien kantakirjojen ja vasta muutamien vuosikymmenien järjestäytyneen jalostuksen vuoksi niiden perimästä ei ole kadonnut merkit edellä kuvatusta geenimateriaalin liikkumisesta. Paimensukuisilla tuo keltainen (satunnaisesti valittu väri kuvaajassa) klusteri on suhteessa suuremmin edustettuna (kuva 5 sivulla 26)
Geneettistä monimuotoisuutta kuvaavaa heterotsygotia-arvoa ei tässä työssä ilmoitettu. Sara Lampi kuitenkin havaitsi, että lapinkoira on useimpiin muihin rotukoiriin verrattuna huomattavan monimuotoinen linjasta riippumatta. Valtalinja hetrotsygotia-arvo on muutamaa prosenttia suurempi kuin paimensukuisilla.
Sara Lampi selventää, että koirarotujen jakautuminen sisäisiksi geneettisiksi osapopulaatioiksi on jalostuksen kannalta myönteinen uutinen: perinnöllisesti monimuotoisempia yksilöitä voidaan tuottaa hyödyntämällä oman rodun jalostusmateriaalia monipuolisemmin. Näin voidaan saavuttaa kohentuneita elinvoimaominaisuuksia ja alentunutta perinnöllisten sairauksien esiintyvyyttä ilman, että se vaatisi nykymuotoisen rotupuhtauteen perustuvan kenneljärjestelmän purkamista.
Sara Lammin mielestä tutkimustiedon ohella puhdasrotuisten koirien jalostus kaipaakin ennakkoluulottomuutta. Merkittävimmätkin tutkimustulokset ovat hyödyttömiä, mikäli jalostusta toteutetaan ainoastaan sille määritellyn säännöstön kautta. Tiukat ja nurkkakuntaiset jalostuskriteerit ovat ongelma monimuotoisuudelle jo itsessään, mutta erityisen ongelmallista on, mikäli on olemassa jalostussäädöksiä, jotka rajoittavat monipuolista jalostusta periaatteen tasolla. Käytännössä tämä tarkoittaa, että yksilökohtaisten ominaisuuksien sijaan jalostusta ohjaa byrokratia. Esimerkiksi paimensukuisia lapinkoiria kasvattava sitoutuu käyttämään jalostukseen ainoastaan merkityistä kantakoirista polveutuvia yksilöitä, vaikka tavoiteltuihin standardeihin sopivia yksilöitä olisi mahdollista löytää muistakin sukulinjoista.
Osapopulaatiot suomenlapinkoirakannassa voivat olla mahdollisuus tai loukku. Tässäpä pohtimista meille vanhoille ja nykyisille suomenlapinkoirien kasvattajille!
Paimensukuisen lapinkoiran Seurassa suljetun kannan ongelma tiedostettiin jo 1990-luvulla. Edellisellä vuosikymmenellä kannassa oli käytetty siitosmatadoreja, joilla oli jopa yli sata jälkeläistä. Nykyään paimensukuisia kasvatetaan vain pienissä kotikenneleissä. Kasvattajat ovat olleet edelläkävijöitä terveystarkastuksissa, geenitesteissä ja vastuullisessa koirankasvatuksessa. Paimensukuiselle lapinkoiralle laadittiin suojeluohjelma jo kaksikymmentä vuotta sitten. Kasvatustavoitteissa geenikannan säilyttäminen on ollut keskeisellä sijalla. Monet kasvattajat ovat on myös pyrkineet säilyttämään paimennusominaisuuksia. Pitkällä aikavälillä suljettu kanta on kuitenkin ongelma ja erilaiset resessiiviset sairaudet ovat vakava uhka.
Tämänhetkisten tutkimusten ja tietojen valossa pitäisi kaikissa, sekä lapinporokoirissa ja suomenlapinkoiran molemmissa kannoissa, hyödyntää rotuunottoja, kun meillä on siihen vielä mahdollisuus. Toistaiseksi konservatiivinen ja jäykkä rotuajattelu estää lisäämästä geenikirjoa risteytyksillä. Tulevaisuudessa lappalaiskoiraharrastajat joutuvat päättämään, haluavatko he säilyttää tarkkaan rajatut erilliset rotunsa ja paimensukuisen lapinkoiran kannan, joiden kaikkien geenikannat pikkuhiljaa köyhtyvät.
Sara Lammin pro gradu-tutkielma Jalostuksen ja maantieteen vaikutus koirarotujen erilaistumisessa geneettisiksi osapopulaatioiksi
Lisää tietoa suomenlapinkoiran, paimensukuisen lapinkoiran ja lapinporokoiran historiasta Porokoirien perilliset
Lisää tietoa suomenlapinkoiran, paimensukuisen lapinkoiran ja lapinporokoiran historiasta Porokoirien perilliset
