Monenlaisia paimenkoiria

Nuori maatiaiskantainen porokoira Unna pitää tarkaan silmällä lammaslaumaa Kortelahden pihalla.

Olen viimeaikoina  pohdiskellut paimenkoirien roolia kotieläinten, erityisesti lampaiden ja porojen, hoidossa. Itselläni on kokemusta työlinjan bordercolliesta, paimensukuisita lapinkoirista , lapinporokoirista ja maatiaiskantaisista porokoirista.

Eija Valtarin  bordercollie työssä

Bordercollieni Max ( 1982- 1995) oli uskollinen työkaveri silloin, kun meillä oli lammastila. Se oli hieman pehmyt ja toimi vain minun kanssani. Minä luotin siihen joka tilanteessa. Vaillinaisella koulutustaidollani sain siitä luotettvan työkaverin, jota ei tarvinnut pitää koskaan hihnassa. Jos sähköaita meni rikki ja toisella puolella lampaita houkutteli Valamon luostarin puutarha, saatoin komentaa Maxin paikalleen vartioimaan rikki mennyttä kohtaa siksi aikaa, kun hain varastosta lisää sähkölankaa. Kun  luovuimme lampaista, Max jäi työttömäski.  Onneksi se sai pian lauman huumorintajuisia paimensukisia lapinkoiria paimennettavakseen. Niiden ympärillä se pyöri vinhaa vauhtia ihan elämänsä viime päiviin asti. Minulla ei ole sen jälkeen ollut omia lampaita ja siksi ei myöskään bordercollieta. Kun minulta kysytään, mikä rotu olisi sopiva  lammastilan paimenkoiraksi, sanon epäröimättä, että käyttölinjan bordercollie. Muitakin rotuja varmasti on, esimerkiki kelpiet. Minulla ei ole niistä kokemusta.
Jos lampurilla ei ole kokemusta paimenkoiran koulutuksesta, neuvon häntä ottamaan pennun kasvattajalta, joka joko itse kouluttaa  koiran paimeneksi tai sitoutuu auttamaan koulutuksesta. Näin lampuri saa parin vuoden koulutuksella korvaamattoman työkaverin.

Työlinjan bordercolliella pitää mielestäni ehdottomasti olla töitä. Muuten se on selvästi onneton ja se voi kehittää omia työjuttujaan, jotka voivat olla onglemallisia. Havaintoni mukaan jotkut työintoiset bordercolliet, erityisesti nartut,  eivät osaa edes leikkiä toisten koirien kanssa. Ne vain paimentavat.

Pilvipolun Lilli

Paimensukisia pentuja minulla on syntynyt 152. Omassa perheessä on ollut kymmenkunta paimensukista. Ne ovat mukavia, älykkäitä ja oppivaisia perhekoiria, joilla osalla on myös paimennusominaisuuksia. Paimensukuisista lapinkoiristani en ketään kuitenkaan olisi suositellut työkoiraksi isolle lammastilalle. Pitkällä, kärsivällisellä koulutuksella niistä olisi varmaan joistakin saanut lammaspaimenen. Tällainen koira oli esimerkiksi rauhallinen Pilvipolun Lilli, joka sijoittui monena vuonna poropaimennuskisoissa ja opetti muitakin lapinkoiria paimentamaan.Sen tytär Pilvipolun Kuksamuori eli Venla toimii edelleenkin vetraanipaimena Pihamäen perhekodin maatilalla. Paimensukuiset sopivat hyvin maatilan monitoimikoiriksi. Ne tulevat  hyvin toimeen erilaisten eläinten kanssa.
Muutaman paimensukisen olen nähnyt myös Lapissa kiertäessäni toimivana porokoirana.

Vanha Venla tuli nuoren Rannun avuksi, että itsepäiset vuohet saadaan aitaukseen

Lapinporokoirapentuja on Pilvipolun kennelissä syntynyt 92 ja lisäksi maatiaiskantaisia porokoirapentuja 25. Lapinporokoirakasvateistanikaan en ketään uskaltaisi suositella isolle lammastilalle paimenkoiraksi. Ne ovat olleet astetta vauhdikkaampia ja kiivaampia kuin paimensukiset. Olisivat oppineet varmasti lampaiden kuljetuksen ja portista ajamisen. Ongelma olisi  ollut liian kova vauhti. Ehkä kärsvällisellä koulutuksella homman olisi saanut toimimaan. Ei kuitenkaan ole reilua suositella ammattilampurille koiraa, jonka koulutuksen tietää vievän aikaa ja kärsivällisyyttä tuplasti sen kuin lammaspaimenksi syntyneen bordercollien. Pilvipolun Piparin ja Maatiasen pentu Joiku toimii perhekoirana ja pientilan yleiskoirana. Joiku pysyy hyvin pihalla ja kulkee  emännän apuna  töissä, auttaa lampaiden siirrossa ja vuohien vahtimisessa. Maatilan monitoimikoiraksi lapinporokoirakin sopii mainiosti.

Mansi ja Pilvipolun Pipari tulevat hyvin toimeen kaikenlaisten kotieläinten kanssa.

Tietenkin kaikki koirat ovat yksilöitä ja poikkeuksia  on kaikissa roduissa. Eivät kaikki bordercolliet ole hyviä paimenia. Ja ehkä vielä jonain päivänä joku lapinkoira tai lapinporokoira läpäisee paimenkoirayhdistyksen paimennustestin. Vielä ei näin ole tapahtunut. Porokoiria on kokeiltu lammastiloilla jo pitkään. Vuonna 1943 julkaistussa N. Inkovaaran kirjassa Kannattava lammastalous kerrotaan yrityksestä, jossa  pohjoisen porokoiria tuotiin lammaspaimeniksi Sukevan vankilatilalle.
Minusta ei ole porokoiralle häpeäksi, ettei se ole valloittanut Suomen lammastiloja bordercollieilta ja muilta tähän tehtävään vuosisatoja valinnan kautta kehittyneiltä lammaspaimenroduilta. Porokoira on valikoitunut poropaimeneksi ja toivoisin, että poropaimenen erityisominaisuudet koiralla myös säilyisivät. Ne tekevät siitä paimenkoirien joukossa erityisen ja arvokkaan.

Cikki

Hyvä porokoira on kohtuullisen kova luonteeltaan. Isännälleen se kuitenkin on aina nöyrä. Porotyö on vaudikasta ja koira joutuu usein työskentelemään kaukana isännästään. Siksi porokoiran pitää kyetä myös itsenäisiin ratkaisuihin.  Ne paimentavat liikkeellä ja haukulla. Oma kokemukseni on, että sekä paimensukuisissa lapinkoirissa että lapinporokoirissa on paljon älykkäitä koiria. Kun minulla on ollut kunnia tuntea useampia tällaisia älykköjä, en oikein enää osaa vaihtaa koirarotua.  Tärkeitä ovat tietysti myös porokoiran fyysiset ominaisuudet: hyvä, säänkestävä turkki ja konstailematon ravaajan rakenne.
Olen seurannut Porokoirakerhon poropaimennuskokeen kehitystä alusta eli vuodesta 1995 lähtien. Olen myöskin haastatellut porokoiraa  työssään käyttäviä poromiehiä ja joitakin poronaisiakin ympäri Lappia. Erityisesti arvostan Tunturilapin saamelaisten perinnettä ja tietoa poropaimennuksesta, koska siellä on pisin perinne koiran käytöstä ja joillakin alueilla koiria käytetää  edelleen.

Pilvipolun Onerva eli Moona poropaimennuskisassa 2002

Omista lapinporokoiristani ja maatiaiskantaisista porokoirasukuisista kasvateistani olisin uskonut joidenkin pärjäävän porokoiran työssä. Paras olisi ollut varmasti kautokeinolainen, poromiesten kasvatti Cikki, joka tuli minulle pentuna ja on kaikkien lapinporokoirakasvattieni kantanarttu. Cikin ja Lukan tyttärestä Pilvipolun Silvasta olsi myös tullut hyvä, tottelevainen porokoira, samoin mutamasta sen jälkeläisestä. Tosin jotkut niistä olivat melko vaativia koultettavia. Cikin ja Iresa Jytä-Joonaksen  tytär Leammi-Cikka oli arvostettu, kehuttu poromiehen työkoira. Cikin ja Jahkkas Basillin eli Pasin tytär Pilvipolun Onerva eli Moona herätti kovasti huomiota  poropaimennuskisoissa. Muitakin  ehkä nuoremmassa polvessa on.

Pohjolan tilan ahvenanmaanlammas ja  islanninlammaskoira Tunturiketun Affa

Arvostan kasvatustyötä, jossa kunnioitetaan koiran historiaa ja pyritään säilyttämään koiran käyttöominaisuudet, Oli mukava vierailla Kerimäellä Pohjolan tilalla Riitta Lumiluodon luona. Hän kasvattaa Tunturiketun kennelissään islanninlammaskoiria. Pohjolan maatilalla kasvatetaan myös ahvenanmaanlampaita ja horniolaisia maatiaiskanoja.
Islanninlammaskoira on tempperamenttinen, haukkuva paimen. Riitan tilalla hänen kolme koiraansa osallistuvat lampolan töihin.
Riitan lampailla saa Riitan ohjauksessa muutkin paimenkoirarodut harjoitella paimennusta. Minulla oli vierailupäivänä hieno tilaisuus nähdä monenlaista paimennustyyliä. Lähes kaikki koirat olivat aloittelijoita. Silti tai ehkä juuri sen takia niissä näki selvästi rodunomaisia eroja.

Riitta Lumiluoto islanninlammaskoira Affan kanssa hommissa. Affalta sujuivat iloiseti kuljetukset ja  aitauksesta toiseen siirrot.

Nuori islanninlammaskoira narttu  Jofa  (parkki) ja samanikäinen paimensukuinen Nita

Jofa ja Nita.

Bordercollieuros Flamme paimentaa

Viiden kuukauden ikäinen lapinporokoirapentu Tassu tutustuu lampaisiin.

Tassu oli kovasti kiinnostunut ja lupaava paimenkoiran alku.

Zinaidan Luna on puolitoistavuotias lapinporokoira. Luna on sijoitusnarttuni, jonka suku menee emän puolelta Cikkiin ja isä on näkkäläläistä porokoirasukua.

Luna haukkui reippaasti ja innostui kovasti lampaista.

Se osoitti selkeästin laumasilmää ja pyrki kiertämään ja pitämään lauman kasassa.

Historiapentujen nimiäiset

Pennut ovat jo käyneet ulkona. Vähän outo ympäristö jännittää.

Olen piirrellyt pentujen sukutauluja. Arkistoista on löytynyt monenlaista tarinaa pentujen esivanhemmista.Pentujen nimet ajattelin poimia sukutaulusta.

Aila Korhonen, joka oli toinen Porokoiratutkimuksen  (sukutaulussa lyhennetty Pkt) tekijöistä (1974-84), kertoi sukutaulussa olevista koirista. Mansin isänisänisä on Sahfi. Muistini mukaan Sahfi on myös Mansin emänisänisänisä eli Santun isä. Aila mainitsi Sahfista, että se teki elämäntyönsä Muonion paliskunnassa. Useammankin lausunnon perusteella oli palkisen paras porokoira monet vuodet. Aila halusi sen siitokseen, koska se oli todella viehko ja älykäs.  Taempana sukutaulussa oleva Tilkku Raittijärveltä oli myös varsin maineikas porokoira ja hyvä periyttäjä. Yhteenvetona Aila toteaa omista kasvateistaan, että tässä on syntynyt useita sukupolvia  koiria alkaen kuudesta koirasta: kanta-Pikestä, Jehusta, Karhu-Mustista, Tilkusta, Luuhkista ja Runnesta. Jehu oli työkoira. Karhu-Mustia ei paljon porotyössä käytetty eikä Runneakaan. Tilko ja Luuhki  olivat ykkösluokan maatiaistyökoiria. Ailan mukaan niiden jälkeläisissä on viisitoista todella kovan luokan työkoiraa. Porokoiratutkimuksessa siitosvalinnan ainoa peruste oli osoitettu ansioituminen porotyössä. Nartulla se tarkoitti, että pentueveli osoitti kykynsä työssä. Narttupennut jäivät etelään sijoitukseen ja siitokseen.
Mansin suvussa esiintyvien Porokoiratutkimuksen suorien jälkeläisten , Aila Korhosen ja Helvi Tiisalan kasvattien, Tilkon, Santun, Siivin ja Pihkkan takaa löytyvät juuri nämä kuusi koiraa.
Lisäksi siinä on Cikin kautokeinoleinen, arvosettu porokoirasuku. Sen taustoista kertoi kautokeinleinen poromies Nils Peder Siri matkakertomuksessani Cikin kotiseuduille. Cikin narttulinja menee suoraan Tromssan museon täytettyyn porokoiraan
Pienen pikantin lisän siihen antavat pitkäkarvaiset porokoirien jälkeläiset (paimensukuiset lapinkoirat), jotka karvanpituuden perusteella rekisteröitiin suomenlapinkoiriksi.
Väittäisin, että missään muussa nykyisessä elossa olevassa siitoskykyisessä linjassa ei ole koottuna näin monimuotoisesti vanhaa maatiaiskantaista porokoirageenistöä.
Tuo sukutaulu on myös mielenkiitoinen tiivistelmä porokoirien historiaa ja vaiheikas kertomus siitä, miten monenlaisia polkuja saamelaisten porokoira on tullut etelään ja rekisteröity lapinporokoiraksi tai suomenlapinkoiraksi. Ja miten osa on jätetty rekisteröimättä.  Jos historia kiinnostaa, voit lukea lisää kirjoittamastani Porokoiran tarinasta .

Lisäyksiä: Tuija Rinne kertoi, että Tilkku oli myös Porokoiratutkimuksen koiria. Se on otettu rotuun Kemijärvellä ja on Kennelliiton rekisterissä Tilhku SF29505G/84, omistaja Isak (Isko) Juuso, Raittijärvi.  

Historiapentujen isän Rannun suku taas edustaa  vielä näihin päiviin jatkunutta poromiesten ja -naisten omaa porokoirakasvatusta.

Nasti leikkii poikansa Hipun kanssa.

Rannun emä Nasti on Anni-Marja Vanhapihan narttu, josta pidin kovasti ja jonka takia kiinnostuin pennuista. Nasti on älykäs ja ystävällinen nyt noin 4 vuotias narttu.
Nastin isä on kylällä kovasti kehuttu, kuuliainen  jo vanhempi porokoira Guuge, jonka omistaa poromies Antti Näkkäläjärvi. Guugen isä on Matti Proksin  porokoira Skierri. Proksilta on tunnetusti tullut hyviä porokoiria Nastin emä on Tuomas Näkkäläjärven vilkas porokoiranarttu Sunna. Sunnaa on käytetty porotöissä. Rannun isä on nuori Musti. Musti on Iisko-Matti Näkkäläjärven porokoira. Mustin emä on samainen Sunna. Tämä vähän mietitytti. Mutta koska pennut vaikuttivat hyvin terveiltä ja elinvoimaisilta, uskalsin ottaa riskin, vaikka sukusiitosaste on korkea. Tuomas Näkkäläjärvellä oli itsellään Mustin veli Tsahpi porokoirana. Mustin isä on Mosku. Sen suku jäi epäselväksi. Se on kuitenkin muualta eli ei ole samaa sukua kylän koirien kanssa. Kuvia Rannun sukulaisista: Näkkälän porokoiria


Tämän perusteellisen alustuksen jälkeen on hyvä antaa pennuille juhlavat nimet suoraan historiallisesta sukutaulusta

 Tilko

 Pilkki

Runne

Sahfi

Luuhki

Luuhki ja Tilko

Runne, Tilko ja Pilkki

Sahfi ja Luuhki

Kaikki pennut ovat varattu.

Mansin ja Rannun Historia-pentue

Aloitin koirankasvatuksen 1992.  Kasvattajan olen aina kulkenut omia polkujani, Pilvipolkuja. Koirankasvatus on jäämässä sivuun kirjoittamisen ja valokuvaamisen vallatessa enemmän aikaani. On vain kaksi syytä, minkä takia suunnittelen vielä ehkä muutaman pentueen. Toinen on sama kuin oli edesmenneellä porokoiravaikuttajalla Aila Korhosella. Haluan pysyä itse hyvissä koirissa. Toinen on harvinaisen geenikannan pelastaminen.
Mahdollisimman laaja geeniaines on alkuperäisrotujemme tukipilari. Jotkut tuudittautuvat siihen luuloon, ettei esimerkiksi lapinporokoiralla ole hätää, koska se on tutkitusti geenikannaltaan moniin rotuihin verrattuna  vielä monimuotoinen. Tarvitseeko meidän toistaa muiden virheet? Meidän olisi pitänyt jo oppia, mihin ahdas rotupuhdas jalostus johtaa. Erityisen tärkeää olisi nyt poimia talteen viimeiset rippeet vanhoista sukulinjoista, joita 80-90 luvun ulkomuoto- ja muista eturistiriidoista johtuen on syrjitty. Rotuunottokin on hyvä asia. Mutta nykyajan rotuunotossa on hyväksyttävä se tosiseikka, että koirissa on ehkä muutakin kuin aitoa alkuperäistä porokoiraa.

Miksi halusin astuttaa  Mansin? Tiedostan kyllä riskit. Sen emän Piparin veljellä  oli addissonin tauti ja HC. Emänemä eli 12 vuotiaksi, mutta sai elämänsä aikana muutaman epilepsiakohtauksen. Ei kuitenkaan tarvinnut lääkitystä. Mansin yhdellä veljellä on HC -epäillys. Tosin sen sain tietää vasta astutuksen jäljeen.  Toisaalta Mansi on itse täysin terve. Sen silmät, lonkat, polvet ja kyynärät tarkastettiin ennen astutusta. Kaikki kunnossa ell Jari Ahon lausunnon mukaan. Myös Mansin emä on koko ikänsä ollut täysin terve. Nyt Pipari on yli 10 vuotias ja käynyt silmätarkastuksessa viimeksi vuosi sitten ja todettu edelleenkin silmistään terveeksi. Mansin emän isä Peanu Vaaprotti eli Viehka lopettelee loistavaa uraansa hälytyskoirana nyt 13 vuotiaana.  Mansin isä Onni oli astutushetkellä 12 v. Silmät tarkastettiin ennen astutusta ja muutenkin Onni oli terve. Minusta tämä suvun pitää jatkua. Ainut tapa säilyttää suku, on tehdä pennut Piparin pennulla.
Valitsin Piparin rekisteröimättömän pennun Mansin, koska näyttää tällä hetekllä siltä, että tässä yhdistelmässä  on terveysriskejä vähemmän kuin Piparin rekisteröidyssä pentueessa. Piparin rekisteröidystä pentueesta Pilvipolun Maatiaisen kanssa voi ehkä käyttää vielä vanhemapana uroksia, jos oletetut riskit ( Isän Pilvipolun Maatiasen HC ja yhden pennun kilpirauhasen vajaatoiminta) voidaan minimoida.
Jos olemme rehellisiä ja pyrimme päivittämään koiriemme terveystiedot, täysin tervettä sukulinjaa ei varmasti olekaan. Ongelmat pitää kertoa avoimesti. Kasvattajilla pitäisi kuitenkin olla myös rohkeutta toteuttaa omaa linjaansa, jos uskoo siihen. Liiallinen täydellisyyten tavoittelu kaventaa geenikantaa.

Minulla on kotonani kaksi hurmaavaa, viisasta ja lempeää koiraa. Pipari ja sen tytär Mansi. Niiden emä- ja lisääntymisominaiduudet ovat erinomaiset.  Pipari ja sen kolme sisarusta kaikki ovat läpäisseet luonnetestin ja myös poropaimennuskokeen. Jonkun verran riistaviettisyyttä on sekä emässä että tyttäressä. Mielyttämisenhalu ja ahneus tekevät ne kuitenkin helposti koulutettaviksi. Vuosi sitten löysin Näkkälästä uuden mielenkiintoisen porokoirasuvun ja sain siitä itselleni Näkkälän Unnan. Unna on hurmannut minut vauhdikkaalla luonteellaan, jossa on sopiva sekoitus nöyryyttä ja viikaria. Näiden sukujen yhdistelmän haluaisin omaksi koirakseni. Itselleni ei tietenkään nyt uusia koiria tule. Suunnittelin kuitenkin sijoittavani nartun ja sijoituspaikkakin oli odottamassa.

Siksipä valitsin pentueen isäksi Unnan veljen Näkkälän Rannun. Rannussa ei tällä hetekllä ole muuta vikaa kuin että se on liian nuori, vasta vuoden ikäinen. Tähän kompromissiin oli kuitenkin tyydyttävä, koska en voinut saada geenitestiin Rannun vanhempia velipuolia, jotka minua myös kiinnostavat. Mansi näet kantaa prcd-PRA-sairausgeeniä, joten isän pitää olla tästä sairaudesta vapaa. Rannu testattiin ja sillä ei ole  prcd-PRA eikä pompentaudin sairausgeeniä. Pennut voivat siis korkeintaan kantaa  prcd-PRA-sairausgeeniä mutteivat itse sairastu. Pompentaudista pennut ovat vapaita vanhempien testituloksen perusteella, Rannun silmät tarkastettiin terveiksi juuri ennen astutusta maaliskuussa 2015.
Luonteeltaan  Rannu innokas, toimelias ja hieman pehmeä. Se pärjää erinomaisesti sekä perhekodin terapiakoirana että vuohipeimenena.

Mansi synnytti 11. 5. 2015 viisi reipasta poikaa. Synnytys sujui hienosti ja pennut ovat virkeitä. Sijoitusnarttua en siis saanut. Kahdella pojalla on jo kodit odottamassa. Jos olet kiinnostunut maatiaiskantaisesta, porokoirasukuiseta urospennusta, ota yhteyttä. Pennut saavat elää vähintään kahdeksan viikkoa onnellista elämää luonani Kortelahdessa yhdessä koirien, kissojen, lampaiden ja kanojen kanssa. Ne opetetaan luottamaan ihmiseen ja hoidetaan kaikin puolin hyvin. Pennut maksavat 450 euroa ja saavat mukaansa  sukuselvityksen, joka on mielenkiintoinen pala porokoirien historiaa. Pennut eivät siis ole Kennelliiton rekisterissä.

Pentueessa on kolme mustaa tai hallavanmustaa poikaa sekä kaksi parkkia valkein merkein.

Teen tarkemman sukuselvityksen myöhemmin, kunhan kerkiän penkoa arkistoja. Minusta pentujen sukutaulussa on ainutlaatuista se, että sekä emänisän Onnin että emänemänisän Peänu Vaaprotin suvut menevät nopeasti 80--70 luvun Porokoiratutkimuksen koiriin. Jo neljännessä polvessa ollaan 80-luvun alussa tai 70-luvun lopussa syntyneissä porokoirissa, koska uroksia on käytetty vanhoina. Pentueen isä Rannu taas edustaa tunturisaamelaisten omaa porokoirakasvatusta, joka vielä pieninä puroina on säilynyt nykypäiviin. Siksipä nimeänkin tämän Historia-pentueeksi.

Mansi tulee hyvin juttuun kaikkien eläinten kanssa.

Viime kesänä Mansi leikitti pikkuista Unnaa. Tänä kesänä hän saa leikkiä omien poikiensa kanssa.

Blogini aiempia päivityksiä pentueen isästä Rannusta ja emästä Mansista:
Maaliskuussa 2014 matkustin ensimmäistä kertaa Näkkälään ja ihastuin Nastiin, Runnen ja Unnan emään Tunturilapin porokoiria

Runnen ja Unnan suku löytyy Näkkälän kylästä  Näkkälän maatiaiskantaiset porokoirat

Unna, pentueen täti Näkkälän Unna

Rannu osoitti lahjakkuutensa paimenena jo puoivuotiaana, kuvissa myös rannun sukulainen, sijoitusnarttuni Luna sekä Rannun velipuoli, rotuunotettu Remu Iloisia asioita Pilvipoluilta

Munannoutaja Mansi

Mansi Mansi Mansikkainen täytti vuoden

Vappuhymyjä

Tunnetko itsesi jokus aasiksi? Ei haittaa. Aasina on oikein mukava olla. Paimensukuinen Takku ja ruotsia puhuva aasi Rikka.

Aasin ja koiran ystävyys. Mitä muuta ihminen voisi toivoa.

No ehkä vielä muutama lammas, niin elämä on täydellistä.

kuv. Veera Lackman

Joskus valokuvaajan työ on haasteellista. Juskankankaan paimensukuiset riiviöt sabotoivat kuvausyrityksiäni.

kuv. Veera Lackman

Kiitos Leilalle ja Tarjalle, että sain käydä kuvaamassa ja keräämässä plakkariin hyvää mieltä!